Juuri päästyään niin pitkälle, että saattoi ajatella oven avaamista, hän kuuli pikku Nannan juosta kipittävän uimahuoneen siltamalle. Mary tempasi oven auki, tyttönen syöksähti sisään ja suoraan hänen syliinsä. Siihen hän piilotti päänsä ja itki niin, että puuskui voimatta puhua.
Mary sai hänet tyyntymään varsinkin lupaamalla, että nyt Nanna saisi selvittää hänen hiuksensa. Silloin tyttö kertoi, että luutnantti seisoi kiven takana, ennenkuin hän huomasikaan. Nanna oli istunut laulelemassa eikä lainkaan kuullut hänen tuloansa. Luutnantti oli häntä uhannut. Voi kuinka hän pelkäsi, sillä luutnantti näytti niin ilkeältä! Voi kuinka ilkeältä hän näytti! "Heti kun Mary oli päässyt uimahuoneeseen, karkasi se juoksujalkaa suoraan tänne!"
"Jörgen Thiiskö?"
"Sitten minä huusin minkä jaksoin! Silloin hän seisahtui. Mutta sitten hän kääntyi ja tuli ylöspäin minua kohti. Minä kiveltä alas ja metsään — —" hän ei jaksanut enää, hän kätki taas päänsä Maryn vaatteisiin ja itki.
Tämähän oli pahintakin pahempaa! Mary ei aluksi saanut sitä päähänsä.
Mutta vähitellen hänelle alkoi selvitä, että Jörgen varmaan oli toisenlainen. Että hänessä oli riehuva intohimo. Että hänessä oli rohkeutta valtavaan häikäilemättömyyteen. Jos hän olisi tullut…?
Niin ylpeäksi ja väkeväksi kuin Mary itsensä tunsi, olisi siitä tullut karkoitus ainiaaksi — se eikä mitään muuta.
Mutta kotimatkalla hän antoi Nannan mennä edeltäpäin. Syynä oli se, että hän tuskin jaksoi siirtää toista jalkaa toisen sivutse, niin olivat ajatukset hänet vallanneet.
Kuinka jaksoi mies päivä päivältä hillitä itseään, kun oli niin raju himo kestettävänä? Kauan, kauan sitä varmaankin oli kerääntynyt; muuten hän ei voisi kukistua kuulumattomassa rynnäkössä itsensä — ja hänen kimppuunsa!
Oliko Jörgen kaikkina näinä vuosina hehkunut kiihkosta? Hänen ihailunsa, hänen kunnioituksensa, hänen ainainen huolenpitonsa, — oliko kaikki savua maanalaisesta tulivuoresta? Joka jonakin päivänä singauttaa leimuavia kiviä ja polttavaa tuhkaa!