— — Muutamia minuuttia myöhemmin Jörgen tuli ulos Anders Krogin luota. Mary oli vähää ennen tullut rouva Dawesin luota ja juuri avannut oven huoneeseensa. Jörgen Thiis sanoi: "Minusta isänne vointi, neiti, on paljoa parempi." — "Niin, hän saa jo sanotuksi yhtä ja toista. Ja voi kättäänkin hieman liikuttaa." — Jörgen nähtävästi ei kuunnellut. "Onko tämä teidän huoneenne? — En ole sitä koskaan nähnyt." Mary väistyi tieltä, Jörgen yhä katsoi. "Ettekö tahdo astua sisään?" — "Saanko?" — "Olkaa niin hyvä!" Jörgen astui kynnykselle, sen yli, hitaasti; Mary seurasi. Jörgen seisoi ihan hiljaa ja hengitti syvään. Mary vieressä. Oliko huone verhottu nypläyksillä? Hän ei voinut sitä selvittää. Vuode, huonekalut, valkoisen sinistä tai sinisen valkoista, amoriineja katossa, maalauksia, joukossa hänen ihanan äitinsä kuva, ja kukkia sen edessä. Ja se tuoksu… ei juuri kukista yksin, vaan Marystä ja Maryn, joka seisoi tuossa vieressä, sinisessä hameessaan, puolihihaisessa. Tässä puhtaassa tuoksussa, tässä värisulossa Jörgen häpesi. Hän häpesi niin, että teki mieli syöstä ulos. Hän ei voinut hillitä, hänen rinnassaan alkoi läähättää ja nostaa; häneen tuli väristys. Tuntui kuin täytyisi purskahtaa itkuun. Silloin välähti kaksi valkoista käsivartta ja hän kuuli jotakin sanottavan, sinistä ja valkoista ja valkoista ja sinistä sekin. Ovi hänen takanaan sulkeutui, sen piti kai verhota hänet. Sitten taas välähtivät nuo valkoiset käsivarret ja hän kuuli selvästi: "No Jörgen! — No Jörgen!" Hän tunsi käsivarteensa tartuttavan ja joutui istumaan. Mary oli todellakin sanonut "Jörgen", kahdesti "Jörgen." Nyt Mary silitti hänen otsaansa ja pyyhkäisi siitä hiukset pois. Niin lempeästi, niin kukkasenvienosti. Se hellitti jotakin; kaikki haikea ja kova suli Maryn kosketuksesta ja valui pois. Sanomattomassa lämmön tunteessa. Se, joka nyt kumartui hänen puoleensa, oli oikeastaan ensimäinen, joka auttoi häntä, hänen lapsuudestaan saakka. Hän oli tuntenut olevansa niin yksin. Tuollainen luottamus häneen kädenpuristuksessa! Niin ansaitsematta. Se teki hyvää! Kuinka hyvää se teki! Hän uneksi olevansa hyvä, hänkin, hyvien voimien vallassa. Valkoinen ja sininen ihan peitti hänet. Sen alla nuo suuret hyvät silmät liittivät Jörgenin sielun omaansa. Jörgen sanoi anteeksi pyytäen ja hyvin hiljaa: "Minä en sitä enää kestänyt." Mitä hän ei kestänyt, se ymmärrettiin; Mary vetäytyi heti edemmä. "Mary" kuiskasi Jörgen. Se tuli hänen tahtomattaan, hän ajatteli ääneensä. Se säikäytti häntä, se säikäytti Maryä. Tämä väistyi hänestä kauemma, silmät himmenivät, jokin ikäänkuin horjui. Sen näki Jörgen, — ja ennenkuin Mary aavistikaan, ennenkuin hän itsekään tiesi, oli hän Maryn luona. Kietoi hänet syliinsä, nosti häntä puoleensa. Villiintyi tuntiessaan Maryn ruumiin omaansa vasten, suuteli, suuteli häntä, mihin osui. Mary väänsi itseään poispäin — milloin toiselle sivulle, milloin toiselle. Silloin Jörgen suuteli kaulaan, ympäri kaulaa. Mary tunsi jotakin olevan aikeissa. Vain toinen käsi oli hänellä vapaana, mutta sillä hän sysäsi Jörgeniä luotaan. Samassa hän taivutti itseään niin kauas taaksepäin, että oli kaatua. Jörgen joutui kumartumaan hänen päälleen, se sytytti, ja hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen. Mutta hänen täytyi irroittaa oikea kätensä saadakseen kiinni Maryn alta. Juuri sen vuoksi Mary sai vasemman kätensä vapaaksi, painoi sen hänen rintaansa vasten kaikella voimallaan, niin että pääsi kääntymään sivulle ja seisoi. Silmät yhtyivät. Ne olivat villinä, liekit niissä kietoutuivat yhteen. Kumpikin vaiti. Hengähdykset lyhyitä, teräviä.
"Mary!" kuului käytävästä parkaistavan. Se oli rouva Dawes! Rouva Dawes, joka ei enää jaksanut vuoteestaan nousta, — seisoi käytävässä! "Mary!" vieläkin kerran, niin epätoivoisesti, kuin olisi tainnoksiin menossa. Molemmat ulos. Rouva Dawes seisoi yöpuvussa avonaisen ovensa ulkopuolella, seinään nojaten. Hän oli vaipumassa maahan, kun Jörgen Thiis syöksi paikalle ja otti häntä kainaloista. Portaita ylös tuli palvelustyttö toisensa perästä, myös pikku Nanna. Jörgen seisoi kannattaen rouva Dawesia, kunnes yhtynein voimin saatiin hänet nostetuksi ja kannetuksi huoneeseensa. Itse hän ei enää astunut jaloillaan. Silmät olivat ummessa; oliko hän pyörtynyt, sitä he eivät tienneet. Se oli hirveä taakka. Vaikka kuinka nostettiin ja kiskottiin, niin kovalle otti, ennenkuin hänet oli saatu kynnyksen yli. Hitaasti laattian poikki; mutta siinäpä olikin pahin jäljellä, kun näet oli saatava yläruumis ylös vuoteeseen; sillä siinä he eivät mahtuneet oikein nostamaan. Aina kun runko oli sängyn laidalla, eivät jalat nousseetkaan mukana; hän lipui taas alas; hän ei itse auttanut vähääkään. Hän vaan ähki. Ennenkuin Jörgen pääsi oikein käsiksi, oli rouva Dawes taas laattialla, koko ihminen. Kun he vihdoin taas saivat yläruumiin vuoteeseen, vaan ei niin pitkälle, että se olisi pysynyt oman painonsa varassa, joutuivat he ihan epätoivoon, he eivät tajunneet, miten oli meneteltävä. Pikku tyttö nauraa hihitti ja karkasi; Jörgen katsahti raivossa hänen jälkeensä. Tästä tuli liikaa jo Maryllekin. Kolme minuuttia takaperin hän oli vimmatusti taistellut, — ja nyt häntä nauratti niin hurjasti, että piti juosta tiehensä, hänenkin. Hän seisoi nenäliina suun edessä, naurusta katkeamaisillaan, kun sairaanhoitajatar tuli esille isän huoneesta; isä tahtoi tietää, mitä tämä kaikki merkitsi. Mary meni sinne. Hän tuskin sai sitä naurulta selitettyä isälleen, nimittäin rouva Dawesin tilaa ja Jörgenin ja tyttöjen riuhtomista. Hänen isänsä ponnisteli kysyäkseen, mitä rouva Dawes tahtoi ulkona käytävässä. Silloin Maryn nauru taukosi. Muuan palvelija tuli rouva Dawesin luota ilmoittamaan, että rouva nyt oli vuoteessa. Hän tahtoi puhua neidin kanssa.
Siellä seisoi Jörgen vuoteen jalkapuolessa; rouva Dawes makasi ja ähki ja itki ja huusi Maryä. Heti kun Mary ilmestyi oveen, alkoi hän: "Mikä sinun oli lapseni? Minuun tuli hirmuinen tuska — mikä oli hätänä?" Mary astui hänen luokseen katsomatta Jörgeniin. Hän polvistui vanhan ystävänsä viereen, kiersi sitten käsivartensa hänen kaulansa ympäri. "Voi Eva täti!" sanoi hän ja laski päänsä hänen rintaansa vasten. Hiukkasta myöhemmin Mary itki. — "Mitä nyt? Mitä se on? Mistä sinä olet niin onneton?" voivotti rouva Dawes; hänen kätensä yhä silitteli ihania hiuksia. Vihdoin Mary nosti silmänsä; Jörgen Thiis oli poissa. Mutta Mary oli vaiti. "En koskaan ole sitä niin tuntenut", alkoi rouva Dawes uudestaan, "ellei jotakin kamalaa olisi tapahtumassa?" Mary oli ääneti. "Oliko se jotakin Jörgen Thiisin puolelta?" Mary katsoi häneen. — "Taivas, vai oli! Ajattelinhan minä sitä! — Mutta muista, lapseni, että hän on sinua rakastanut ensi kerrasta asti, kun sinut näki, eikä ketään muuta. Se on jotakin se, näetkös. — Eikä ainoatakaan kertaa edes viitannut sinulle, — vai onkos?" — Mary pudisti päätään. "Se merkitsee paljon. Se se luonnetta näyttää. Palvellut sinua hän on ja kunnioittanut sinua — niin, älä ole liian ankara! Vasta nyt, kun olet köyhä, tohtii hän — — niin, mitä se oli?" — Mary hieman epäröi; sitten hän sanoi: "Ensin hänen näytti tulevan paha olla. Mutta sitten hänestä äkkiä tuli hullu." — "Voi, minä voisin sinulle jotakin kertoa, minä myös… juuri niin, Mary!" Hän vaipui ajatuksiinsa. Sitten hän mutisi: "Ne, jotka tuolla tapaa pitävät vuosikausia…" — "Älkäämme puhuko siitä!" keskeytti Mary ja nousi. — "No no, se on…" — "Ei enää siitä!" toisti Mary. Hän meni akkunan ääreen. Silloin hän kuuli takanaan rouva Dawesin sanovan: "Hän on puhunut minulle, kuuletkos. Uskaltaisiko hän nyt tarjoutua. Hän ei voi kuvitella mitään ihanampaa. Astua esille, kun me emme enää jaksa. Mutta hänestä tuntuu, että sinä liiaksi estät lähestymästä." Mary teki ehdottoman liikkeen. Rouva Dawes näki sen: "Älä nyt ole liian ankara, Mary! Tiedätkö, lapseni, että isäsi ja minä arvelemme molemmat…" — "Ei, täti!" Mary kääntyi ripeästi häneen päin — oikeastaan ei vihoissaan, vaan kuitenkin sellaisena, ettei tätä voitu jatkaa.
Mary jäi hänen luokseen. Hän ei tahtonut mennä vaaraan tavata Jörgen Thiisiä. Kerran kun Mary jossakin asiassa auttoi rouva Dawesia, sanoi tämä: "Kai tiedät, että hän perii Klaus sedän?" Kun Mary ei vastannut, uskalsi hän jatkaa: "Jörgen uskoo, että Klaus setä auttaa häntä, jos hän nai." Mary ei ollut kuulevinaan.
Kun reitti oli vapaana, meni Mary omaan huoneeseensa. Hän ajatteli uudestaan koko kohtauksen ja hehkui, mutta ihmetteli, ettei ollut oikeastaan suuttunut. Olihan se sentään kauheaa.
Ja juuri kun hän tuumi: mitä nyt seuraa? naputettiin ovelle hiljaa. Hän harmistui, oli vähällä juosta lukitsemaan. Hetkisen kuluttua hän sanoi: "Astukaa sisään!" Ovi aukeni ja sulkeutui hänen kääntymättänsä katsomaan; hän istui suuressa tuolissaan. Hiljaa, nöyrästi astui Jörgen hänen luokseen ja laski toisen polvensa laattiaan, painaen kasvot käsiinsä. Siinä ei ollut mitään, mikä olisi Maryä loukannut. Jörgen oli kovasti liikutettu. Mary katsoi hänen kauhista, pehmeätukkaista päätänsä. Hän viivähti Jörgenin pitkissä musiikkisormissa. Jokin hienous hänessä lepytti. Vaan tuo tunteellisuus! "Pitääkö minun lähteä?" oli ainoa, mitä hän sanoi. Mary hieman odotti, sitten vastasi: "Pitää." Aivan hiljaa. Jörgen laski kätensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja painoi sitä vasten huulensa, pitkään, vaan kunnioittavasti. Nousi ja meni.
Suutelosta, niin kunnioittava kuin se olikin, vihlaisi Maryn ruumiin lävitse repäisevä tunne. Samaa mitä hän äsken tunsi, kun Jörgen suuteli suutelemistaan, niin että alkoi pyörryttää. Mary jäi kummastuneena istumaan. Kauan vielä Jörgenin mentyä. Hän muisteli taas heidän kamppailuaan pienimpiin seikkoihin asti ja värisi. "Miksi en ole häneen suuttunut?"
Sitten taas naputettiin. Rouva Dawes oli lähettänyt tytön kysymään, tahtoisiko Mary tulla sinne. "Käskitkö sinä hänen lähteä, lapseni?" Rouva Dawes oli muutakin kuin huolestunut. Hän kohosi innoissaan istualle ja nojautui toista käsivarttaan vasten. Myssy oli vinossa hänen harmaassa tukassaan, lihava kaula oli entistä punaisempi, ikäänkuin olisi liian lämmin. "Miksi käskit hänen matkustaa?" toisti hän. "Hänpä itse tahtoi." — "Voitko niin sanoa, lapseni? Olihan hän täällä valittamassa. Hän tahtoi mieluummin olla menemättä kuin elää! Sinä et sitä ymmärrä. Ethän sinä koskaan tee muuta kuin syrjäytät hänet. Ja kidutat häntä." Hän laskeutui taas taaksepäin, aivan epätoivoissaan. Sana "kidutat" tuntui sivumennen lystilliseltä; mutta Maryssä itsessäänkin oli se tunne, että hänen olisi pitänyt puhua Jörgenille ennenkuin päästi hänet menemään. Mennä hänen piti.
Sitten seurasi jokseenkin tukalia päiviä. Anders Krogin vointi huononi sään muuttuessa ja tuli vatsanvaivoja. Hänen oli vaikeampi ilmaista ajatuksiaan. Mary oli paljon hänen luonaan; silloin hänen silmänsä olivat niin Maryssä kiinni, että tätä melkein pelotti.
Rouva Dawes lähetteli hänelle pieniä lappusia. Kynäilyään hänen täytyi vuoteessaankin jatkaa. Isä katseli Maryä pitkään aina kun lappusia tuotiin. Kyllähän Mary siitä arvasi, mitä niissä käsiteltiin.