"Jos Tiny saapi olla sinun rouvasi parvessa", sanoi Viaton
Herttuattareen päin viitaten, "niin tulen itse hyvästi toimeen".
Ainoastaan Oakhurstin jalan säälimätön muistutus voi pidättää Billy enoa hohotusnauruun purskahtamasta. Ukko katsoi paraaksi kävellä laaksoa myöten ylemmäksi, jotta mieli taas muuttuisi totisemmaksi. Hän ilmaisi siellä huvittavan tapauksen korkeille kuusille, käsillä alinomaa läjähyttäen polviansa, kasvojaan väännellen ja navakoilla kirouksilla hellittäen tunteitansa. Kun mielensä vihoviimein teki palajamaan, tapasi hän seuran kokoontuneena leimuuvan nuotion ympärille, missä ystävällistä pakinaa pitivät; ilma oli äkkiä muuttunut niin kylmäksi, jotta jähmetytti. Tiny puhui vilkkaasti lapsekkaalla, suoralla tavallaan Herttuattaren kanssa, joka kuunteli, kasvot iloisemmat ja innostuneemmat kuin moneen aikaan. Viaton koetteli puolestaan yhtä hyvällä menestyksellä huvittaa Oakhurstia ja Punaviittaa, niin että viimeksimainittukin näytti leppyvän hempeämmäksi.
"Hiton somat kemut!" sanoi Billy eno ylenkatseella, silmäillen maaseutuun sopivaa ihmisjoukkoa, liputtavaa tulta ja hevoisia, jotka lieattuina söivät näköalan perällä. Yhtäkkiä välähti sukkela aate niistä viinahöyryistä, jotka pimittivät hänen aivojaan. Se aate oli tietysti pilkkaavaa laatua, sillä hän läjähytti taas polviaan ja pureskeli sormiansa, ettei naurunsa kuuluisi.
Kun varjot illalla vähittäin levisivät laakson yli, paisui tuuli yhä kovemmaksi puitten latvoissa ja kiiti vaikeroiden niitten korkeain runkojen välitse. Rappeutunut huone, joka oli vaillinaisesti katettu risuilla ja oksilla, hylättiin naisten yksinomaiseksi käytännöksi. Kun kihloissa olevat yöksi erisivät, antoivat he julkisesti toisilleen suuta niin lujasti ja kunnollisesti, että se kuului kuusien humistessakin. Kaikkia kokeneet Herttuatar ja Punaviitta olivat luultavasti varsin väsyneet päivän vaivoista, että olisivat huolineet tästä viimeisestä lapsellisen yksinkertaisuuden ilmauksesta; he kääntyivät hiljaa poispäin ja astuivat, sanaakaan virkkamatta, huoneesen. Polttopuita lisättiin tuleen, miehet käärivät huopapeitteet ympärinsä ja kävivät pitkäksensä oven ulkopuolelle; kaikki nukkuivat muutaman minuutin kuluttua.
Oakhurst heräsi varhain aamulla, vilusta kankeana. Kun hän kohentihe sivulle päin sammuvaa tulta virittääksensä, toi tuuli hänen poskea vasten jotakin, ku pani sitä vaalenemaan — nimittäin lunta.
Hän keikahti ylös makaavia herättääksensä, sillä aika oli nyt täpärällä. Mutta hän huomasi samassa tyhjäksi sen kohdan, mihin Billy eno oli pannut maata. Paha luulo pölähti hänen päähänsä ja kirous kerkesi hänen kielellensä. Joutuisaa juoksi hän sille paikalle, missä muulit sekä hänen hevoisensa olivat olleet — ne olivat poissa. Lumi oli peittänyt niitten jäljetkin.
Liikutettuna palasi hän nuotiolle, vaan malttoi mielensä yhtä haluttomaksi kuin ainakin. Hän ei herättänytkään makaavia; eihän heillä ollut kiirettä saada tietää mitä ei enää voitu auttaa. Viaton makasi rauhallisesti, suopea päivettynyt näkö hymyilevänä; Tiny impi uinaeli syntiin langenneitten sisartensa vieressä yhtä makeasti kuin jos taivaalliset vartijat olisivat ympäröineet häntä. Oakhurst itse kääri peitettä tiiviimmin ympärinsä, pyyhkäisi viiksiään ja odotteli päivän valkenemista. Päivä valkeni hitaasti; tupruavat lumi-hiuteet sokaisivat ja huikaisivat silmiä. Koko maisema oli sen verran kuin sitä voi nähdä ikäänkuin taikaneuvolla muuttunut. Oakhurst loi silmänsä laaksoon; hän selitti nykyisyyden ja vastaisen ajan laatua yhdellä lauseella "lumeen peittyneet!"
Kun tarkoin oli katseltu ruokavaroja, jotka seuran onneksi säilyivät hökkelissä ja siis olivat välttäneet Bill enon varastelevia näppiä, huomattiin arvaamalla, että niitä huolen ja säästäväisyyden kautta vielä voisi piisata kymmeneksi päiväksi.
"Niin on!" sanoi Oakhurst syrjässä Viattomalle, "jos tahdot jakaa meillekin. Muuten — ja siten tekisit kentiesi morsiamesi tähden oikeimmin — voimme kyllä odottaa kunnes ukko tulee takaisin auttamaan meitä."
Tuntemattoman syyn takia oli se Oakhurstista vastenluontoista ilmaista Billy enon konnantyötä. Hän sanoi luulevansa, että ukko kentiesi yöllä oli kävellyt eksyksiin makuupaikalta sekä säikäyttänyt elukkoja karkaamaan; hän lausui myöskin muutamia varoittavia sanoja Herttuattarelle ja Punaviitalle, jotka tietysti arvasivat asian oikeaa laitaa.