[Prairie on niitten lakeain tasankojen yleinen nimitys, joita löytyy
Pohjois-Amerikan sisämaissa.]

Lokakuun päivä alkoi mennä mailleen. Minä olin auringon noususta saakka istunut satulalla ja kulkuni laajan, aution Sacramento-tasangon yli alkoi tuntua paremmin raskaalta, painavalta kuume-unelmalta kuin tavalliselta matkalta asioissani. Yksitoikkoiset, paljaat ja ruskeiksi paahdetut kedot, leveät halkeemat kuivassa, punaisessa maassa, kaukaisten kumpujen selvät hahmoviivat ja mahdottoman lukuisat, vitkalleen kuleksivat karjat olivat kuin osia väsyttävän muuttumatonta stereoskop-kuvaa. Hevosenikin näkyi älyävän tuota; se oli jo kauan aikaa sitte luopunut kaikista kunnianhimoisista ponnistuksista lähestyä sitä määräpaikkaa, joka näytti saavuttamattomalta. Ruumiilta sekä sielultani väsyneenä, annoin minä ohjasten riippua höllällään ja kuljin hiljaa eteenpäin.

Oli syksy, vaan ei sellainen, jommoisena sennimistä vuodenaikaa tunnetaan itäisissä valtioissa. Tässä kummallisessa maassa näkyy maakin olevan varsin järkevä, että se huolisi siitä surumielisestä, sievästä hunnusta, jolla se muualla kaunistaa katoovaisuutta. Kasvit lakastuvat kuivassa, tuikeassa ilmassa varsin rutosti, niin etteivät ehdi saamaan niitä petollisesti kimeltäviä väriä, joilla syksy itäisemmissä tienoissa koristelee itseään; luonto kääntää huolimatonna katsojaa vasten lakastuneita kasvojaan, kuolemanmerkit selvästi kirjoitetut tuimaan vaaleaan näköönsä.

Ei yhtäkään pilveä näkynyt kalsealla, teräksen sinertävällä taivaalla ja kuivaan tuikeaan ilmaan soveltui se loisteen ja värienkomeuden puute, jolla päivänlasku tapahtui. Pimeys alkoi melkein kohta sen perästä ja tuuli yltyi samassa määrässä kuin varjot mustuivat tasangolla. Rivi vanukkeisia pajupuita, jotka ilmaisivat veden läheisyyttä, alkoi kohota ilman rannalle ja niitä kohti kannustin minä vastahakoista hevoistani. Tunnin aikaa kovasti ratsastettuani, saavuin minä aituukselle, jonka keskestä pilkoitti huone, niin matala ja leveä, että se ensisilmäyksellä minusta näytti puoleksi maahan kaivetulta. Sitte tuntui luultavammalta, että se oli kasvanut ylös maan povesta — sillä koko sen näkö ja laatu sopi niin oivallisesti yhteen aution näkyalan ja luonnon kanssa.

Paljaalta karkeasti kolhitulta seinältä puuttui jokaista joutavaa nurkkaa ja syvännettä, jossa hyödyttömiä ja ainoastaan ihailtavia varjoja olisi voinut viihtyä; puuttuipa myöskin koristuksia ja ulkonevia veistoksia, joitten ympäri tuuli yöllä vinkuen ja itsekseen kuiskaillen olisi voinut pyöriä; ainoana poikkeuksena ikävästä yksimuotoisuudesta oli puuhylly oven pielessä, jonka laudalla oli läkistä tehty pesu-astia sekä saippuan palanen — siinä tietysti perheen yhteinen kylpy- ja vaatetushuone. Tyhjät ikkunat ilman luukkuja sekä kartiinia punoittivat, taivaan alenevaa loistetta heijastuttaen, ne olivat ikäänkuin tuijottavat, siimeksen puutteesta verittyneet silmät. Raavaitten tallaama polku vei valtaportille saakka, jota tuuli tarmonsa takaa tärisytti ja ravisti.

Ettei minua, kolkuttaessani, luultaisi tuuleksi, kävelin minä ympäri luokkahuonetta, joka toisella puolella oli katetulla käytävällä yhdistetty vähäisemmän ulkohuoneen kanssa. Sieltä tapasin harmaapäisen, ahvoittuneen miehen, joka tiedustelevalla silmänluonnilla vastasi tervehdykseeni ja sitte, sanaakaan virkkamatta, viittasi tietä muutamiin suojiin, jotka näyttivät olevan perheen arki-suojia. Kun minä astuin sisään, muutti neljä nuorta miestä, jotka loikoivat pitkällään lieden edessä, hiukan asematansa, vaan eivät muuten osoittaneet uteliaisuutta eikä huomaavaisuutta. Koira nousi äräjäen nurkasta, mutta vanhuksen potkaus saattoi sitä paikalla vaikenemaan. Minä arvaamalla päätin, etteivät ihmiset tuolla takan ääressä pitkään aikaan olleet puhuneet yhtäkään sanaa eikä liikuttaneet jäseniään. Istuuduin kumminkin ja ilmoitin asiani niin lyhyesti kuin mahdollista.

Olinpa maamittari yhdysvaltojen palkassa — olin tullut sinne Espiritu-Santo-tasankoa mittaamaan sekä ratkaisemaan useita riidanalaisia seikkoja omistusoikeudesta ja rajalinjoista samoilla seuduilla. Eräs Mr Tryan oli kantanut naapurinsa, Kaliforniassa syntyneen hispanialaisen päälle.

"Laittomia vaatimuksia", virkahti vanhus.

"Aivan oikein — ja oliko se nyt Mr Tryan?"

Minä olin puhunut hajamielisesti, sillä ajatukseni mittasivat ehdottomasti, hänen näköänsä katsellessani, aivan toisia linjoja kuin prairien rajaa. Se oli kova ja tuima naama, jonka korkeaan muotoon sitkeä pontevuus ja raudankova itsekkyys olivat painaneet selvimmät merkkinsä. Hänen äänensä oli kuiva kuin itse ilmakin, kun hän ryhtyi perinpohjaisesti selittämään kaikki riidanalaiset kohdat ja silloin höystytti hän puhettansa voimakkailla kirouksilla sekä sadatuksilla. Hän kertoi minulle — vaikka sitä tiesin ennenkin — että vanhan hispanialaisen läänitysmaan rajana oli puro, joka, niinkuin sanat vanhoissa hispanialaisissa asiakirjoissa jotenkin epäselvästi kuuluivat, sai alkunsa "vuoren rinteestä". Rajan todenperäinen suunta oli kauan ollut eripuraisuuden aiheena, jota minua nyt oli käsketty ratkaisemaan. Minä kuuntelin ja vastasin aivan haluttomasti, sillä yhä vaan ajattelin rajusti yltyvää myrskyä, joka hutjutti ikkunan ruutuja ja minä ihmettelin hänen omituisia kasvojaan, joiden heijastus näkyi neljässä nuoremmassa, mutta samannäköisessä naamassa lieden ympärillä Viimeinpä virkistyi huomioni eräästä kysymyksestä, joka lausuttiin lepääville nuorukaisille: