"Parasta on, että yöllä makaatte siellä", sanoi hän; "siellä on mukavampi kuin ulkona ja minä herätän teidät aikaisin".
Minä kiitin häntä ja tahdoin alkaa tarinoimista samalla kuin palasimme suurempaan suojaan, mutta hän peräytyi kainosti ovellepäin ja katosi.
Tuntui kuin huone olisi jäänyt pimeämmäksi, kun Georg oli lähtenyt sieltä. "Pojat" palasivat toinen toisensa jälkeen ja rötkähyttivät itsensä huolimattomasti entisille sijoilleen. Isonlainen pölkky heitettiin tuleen, joka leimusi ankaraksi rovioksi, vaan sen valo ei kuitenkaan mahtanut lauhduttaa eikä lievittää yhtäkään kohtaa niissä kovissa kasvoissa, joita se valaisi. Tuokion kuluttua, saivat ne huovat ja taljat, jotka päivällä olivat käyneet istuimilta, toimittaa sänkyjen virkaa ja jokainen ojensi itseänsä lattialle, mihin vaan tahtoi. Vanhaa Tryania ei näkynyt eikä Georgkaan palannut. Muita ääniä ei kuulunut kuin tuulen viuhuminen ja makaavain kuorsailut. Minusta alkoi paikka tuntua inhoittavalta; mä otin lakkini ja läksin yön selkään kävelyllä virkistämään itseäni. Liikunto, kova tuli ja siunattuin kirkkaitten tähtien loiste tuolla ylhäällä pääni päällä lievittivät mieltäni ja saattoivat suoneni liukkaammin tykyttämään. Minä menin, en tiennyt itsekään minne ja kun pysähdyin, oli kartano kadonnut näkyvistäni pajupensaitten taaksi. Laaja keskeymätön tasanko levisi eteeni ikäänkuin mahdoton meri, jota suhiseva myrsky olisi piessyt litteäksi. Kun kävelyä jatkoin, huomasin minä kummun, joka epäselvästi näkyi tummaa ilmanrantaa vasten, niinkuin saari merellä; kohta tunnustelin sitä intianien hautakukkulaksi. Siltä kummulta voin minä paremmin huomata tasangon mahdotonta laajuutta. Minä lepäsin vähän aikaa sen päällä ja palasin sitte kartanoon; ajatukseni tutkivat sillaikaa kovinkin Mr Tryanin omituista selitystä ilmanalan sekä syntyperäisten ja Amerikkalaisten välisistä suhteista. Minä tunsin itseni pirteämmäksi ja luonnollisemmaksi, kun taas seisoin portailla. Matalan ulkohuoneen ovi oli avoinna ja sen sisäpuolella näin vanhuksen istuvan pöydän ääressä, kuluneen piplian lehtiä näppien ja siltä näyttäen, kuin hän hakisi sadatuksia "Hispanian roistoväen" yli. Minä käännyin, sisään lähteäkseni. Mutta porstuassa huomasin ihmisolennon, joka huopaan käärittynä makasi kovalla lattialla. Voimakas, nuorennäköinen vartalo tuntui minusta tutulta — se oli Georg, joka oli antanut sänkynsä vieraalle. Olin jo aikeissa herättää häntä — mutta hän makasi niin makeasti ja rauhallisesti, etten hennoinnut häiritä häntä. Minä menin takaisin kammariini ja nukuin kohta, mieluisesti muistellen hänen kaunista näköä ja solevaa, lepäävää vartaloaan.
Seuraavana aamuna herätti minua iloinen ääni ja minä näin Georgin seisovan sänkyni ääressä, lassoa (lämsää) heiluttaen, ikäänkuin hän olisi muistuttanut minua päivän velvollisuuksista. Minä katselin ympärilleni. Tuuli oli asettunut ja aurinko paistoi lämpimästi ikkunasta. Oli aikaista, mutta perhe oli jo syönyt suurusta ja kaukana näkyvistä katoovat rattaat todistivat, että onneton Tommi jo kyyditsi omaisiaan kaupunkiin. Syötyämme oivallisen runsaan aamiaisen, jota Georg oli varustanut, nousimme satuloille ja ajoimme neliä tasangon yli.
Me ajoimme sen vähäisen joen pajupuita kasvavaa rantaa myöten, jota kesän kuumuus nyt oli kuivannut melkein tyhjäksi, vaan joka Georgin kertomuksen mukaan talvella tavallisesti tulvasi äyräittensä yli. Tuon aamuratsastuksen näöt säilyvät hilpeästi muistossani: kaukaiset vuoret selvästi kohoovina tummansinistä taivasta kohti; kirkas, kuiva ilma ja aaltoileva tasanko edessäni — semmoinen oli se maisema, jonka päähenkilö oli uljas Georg Tryan kilisevine kannuksineen ja liehuvine lassoineen. Hän ratsasti komealla Kaliforniassa syntyneellä rautiolla, minkä hempeä muoto kuitenkin kiusakseni melkein peittyi raskaan Hispanian satulan alle, joka näytti ilmestyneen näille ilmoille tasoittaaksensa kaikki eroitukset erihevoisten välillä.
Vieläkin luulen toisinaan, että näen äärettömän päivänpaisteisen tasangon leviävän eteeni sillaikaa kuin me tuulen nopeudella lennämme sen yli. Mahtaako tämä olla "Chu-Chu", minun hiljainen amerikkalainen tammani? — Lentääkö "Chu-Chu" näin, kivisiä katuja sekä maanteitä unohtaen, innolla ja hilpeydestä raivoisana ja pienillä valkoisilla jaloillaan heittäen multaa ylös taaksensa? Georg huutaa nauraen pölypilvestä: "Heitä sille ohjakset hölliksi! Näethän, että se on hänestä hauskaa!" Ja "Chu-Chu" keikkuu eteenpäin raution kanssa kiistaten tulisessa sukkeluudessa ikäänkuin jalon verensä arvoa osoittaakseen.
Tasanko painuu syvään rotkoon. Me syöksymme alas siihen sekä kiiruhdamme taas ylös vastaiselle äyräälle, pölyyn peitettyinä.
Raavaita on hajoillut ympäri prairieä niin kauas kuin näkimet kannattavat; toiset syövät hiljaisesti, toiset juoksentelevat levottomina mahdottoman suurina laumoina. Georg heiluttaa lämsäänsä, ikäänkuin saadaksensa kaikki yhteen suopunkiin ja sanoo: "Meidän ovat!"
"Kuinka monta on, Georg?"
"En tiedä".