"Ei koskaan ratsasmiesten", vastaa hän, "vaan toisinaan jalkamiesten päälle. Ne luulevat, näetten, että mies ja hevoinen ovat yhtenä vartalona, mutta jos kohtaavat jalkamiesraukan, niin karkaavat toisinaan hänen päälle ja tallovat vaivaiseksi — ei aina tietysti vihasta, vaan uteliaisuudesta; ne tahtovat tietää asian oikeaa laitaa. Mutta", lisää hän sanoihinsa, "nyt olemme vuoren juurella, tässä on Altascarin aituus ja tuo valkea rakennus, jonka näette tuolla ylhäällä, on hänen 'casa'".
Valkeaksi kalkittu muuri ympäröi pihan ja siinä oli suuri rakennus, jota päivä monta kesää oli paahtanut. Me hylkäsimme hevoiset kahdelle neekerille, jotka nekosasti lojottelivat päivänpaisteessa ja astuimme matalan porttikatoksen alatse; se tumma pimento ja mieluisa viileä ilma, johon siten saavuimme, tuntui sangen hyvältä tasangon tuiman helteen jälkeen. Matalan, vanhanaikuisen kammarin keskellä istui vanha mies, musta silkkihuivi köytetty pään ympäri, niin että hänen hiuksensa näyttivät vielä valkeammilta ja hänen kasvonsa vielä enemmän öljymarjan karvaisilta. Koko huone oli melkein kuin katolinen kirkko, missä salapyhäinen hämärä ja täydellinen äänettömyys vallitsee; jonkun harvinaisen suitsutuksen haju, joka sekaantui vanhuksen sikarin savuun, olisi voinut vahvistaa tuommoista harhaluuloa.
Kun Senor Altascar nuorteana ja vakaana kuin aatelismies nousi meitä tervehtämään, lähestyi häntä Georg punastuen ja nuorukaisen käytöksessä osoittihe niin paljon lempeyttä sekä kunnioitusta, että mieleni siitä heltyi. Silmäni, joita päivänpaiste oli soaissut, eivät ensialussa mahtaneet selvästi nähdä kammarin hämärässä; vasta erään minuutin kuluttua huomasin hoikan, mustasilmäisen Pepitan, joka hiipi ulos kammarista, kun hän oli vastannut tervehdykseemme.
Sangen vaikealta tuntui ilmoittaa vanhalle herralle asiani; toimeni ei vähempää tarkoittanut kuin viedä häneltä suurimman osan sitä maata, jota myöten olimme tulleet —, minä ilmoitinkin asiatani aivan ujomaisesti. Mutta hän kuunteli levollisena; hänen tummissa kasvoissaan ei yksikään jäntäre liikahtanut ja savu, joka hiljaa kähertyen läksi hänen huuliltaan, osoitti kuinka tasaisesti hän hengitti. Kun minä olin lopettanut puheeni, tarjoutui hän kohteliaasti saattamaan meitä riidanalaiselle rajalle. Georg oli sillaikaa kadonnut — mutta arveluttava sopottaminen käytävässä sekoitetulla Hispanian ja Englannin kielellä ilmoitti, ettei hän ollut kaukana. Kun hän hiukan hajamielisenä palasi, peitti vanhus, joka oli verrattoman malttavaisin ja reippain koko seurassa, mustan silkkihuivinsa sellaiseen mahdottoman suureen "sombreroon", kuin kaikki Kaliforniassa syntyneet mielellään pitävät. Väljä kaapu, joka pantiin hänen hartioilleen, antoi meille viittauksen, että ukko oli valmis. Valmiiksi satuloittuja hevoisia löytyy aina hispanialaisten maakartanoissa, tulostamme oli puolitunti kulunut ja nyt ajoimme taas täyttä ravia huikaisevassa päivänpaisteessa.
Mutta ei niin hauskasti kuin ennen. Georg ja minä olimme ujomaisia ja kuin väkisin vietyjä tuohon tilaan; don Altascar oli vaiti ja vakaamielisenä. Vaitoloa keskeyttääkseni, lausuin minä muutamia lohduttavia sanoja, muistuttaen, että sovittamisella ja vetoomalla korkeampaan oikeuteen kentiesi vielä voisi saada asia muutetuksi, mutta korvaukseksi suotiin minulle ainoastaan olkapäitten kohottelemista ja nurja vastaus: "Due bueno? Teidän tuomarinne pysyvät aina oikeassa".
Se intianien hautakumpu, jota edellisenä iltana olin älynnyt; oli uuden rajalinjan alkupaikkana ja siihen pysähdyimme. Hämmästyen huomasin, että vanha Tryan siinä odotti meitä. Yhdessä ollessamme hoksasin nyt ensikerta tuossa ylpeässä hispanialaisessa jotain mielenliikutusta ja veri nousi hänen keltaruskeihin poskiinsa. Minä koetin tehdä kokoustamme niin lyhyeksi kuin mahdollista; sentähden vaajoitin kiiruusti rajat niin tarkkaan kuin niitä ulkomuistilta tiesin.
"Valitut edusmiehet tulevat huomenna tänne rajalinjaa käymään tästä kohdasta alkaen ja minä toivon, hyvät herraseni, ettei kenelläkään sitte ole valituksen syytä".
Senor Altascar oli astunut alas hevoisen selästä ja poimi käteensä muutamia turpeita lakastunutta ruohoa. Georg ja minä iskimme toisillemme silmää. Hispanialainen nousi kohta kumarruksistaan, lähestyi Jooseph Tryania ja sanoi äänellä, joka vapisi hillitystä vihasta.
"Minä, Fernando Jesus Maria Altascar, asetan teidät esi-isieni tavalla maan omistajaksi".
Hän heitti neljä turvetta, kunkin erityiselle ilmankulmalle.