Kädenpuristus vielä ja me erosimme toisistamme. Minä en ratsastanut kauas, ennenkuin käännyin taakseni katsomaan. Tuuli oli taas herännyt ja lakaisi tasankoa. Se ajoi edestänsä pölyryöpyn, josta toisinaan vilahti näkyviin utala ja rehevä mies; silloin näin Georg Tryania viimeisen kerran.

2.

Vedentulva.

Kolme kuukautta senperästä kävin taas Sacramenton laaksossa. Mutta silloin oli yleinen ja hirmuinen vitsaus kohdannut niitä tienoita. Vuosien 1861-62 suuri vedentulva oli korkeimmillaan, kun minä, määrätöntä halua noudattaen, otin laukkuni ja nousin alukseen veden vallassa olevaan laaksoon mennäkseni.

Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi höyry-aluksen kannelta ainoastaan yötä, joka pimeni veden yli. Muuta ei kuulunut kuin loiskuttavaa sadetta ja se ei häirinnyt sitä vakaamielistä seuraa, joka perä-salongissa oli kokoontunut rauta-uunin ympärille. Muutamat, jotka menivät ystäviä ja sukulaisia hakemaan sekä auttamaan, haastelivat, murheellisilta ja levottomilta näyttäen, tuosta ainoasta kaikkea muuta nielevästä aineesta; toiset, jotka niinkuin minäkin matkustivat uteliaisuudesta, kuuntelivat halukkaasti kaikkia pieniäkin seikkoja. Minusta tuntui kuitenkin, ikäänkuin joku muukin syy paitsi uteliaisuus, tietämättäni, olisi käskenyt minua eteenpäin.

Virtaava sade, molskiva vesi ja lyijy-harmaa taivas oli seuraavana aamuna näkyalanamme, kun aluksemme pysähtyi Sacramenton puoleksi veteen vaipuneen satamalaiturin kupeelle. Veneitä, joilla pääsi hotelleille, oli siinä tarjona eikä kukaan jättänyt sitä uutta tapaa koettamatta. Minä annoin itseni erään guttapercha-nuttuun puetun, vettä valuvan kipparin haltuun, jonka nimi oli Joe; minä istuuduin hänen peräti märkään veneesensä ja kääriydyin kiiltävään sade-kaapuun, joka antoi minulle melkein yhtä hyvää vilun suojaa, kuin jos se olisi ollut tehty mussi-laastarista. Vastenmielistä olikin luopua mukavasta höyryaluksesta, joka meistä oli ikäänkuin ainoa näkyväinen yhdistysside kuivan asuttavan maan kanssa — mutta me läksimme kuitenkin lillimään ja saavuimme kohta kaupunkiin.

Me kiidimme Satamakatua ylöspäin — se oli ennen täynnänsä kiiruutta ja eloisuutta, vaan nyt kolkko, äänetön ja autio. Rupainen vesi, joka edessämme näkyi sulavan yhteen taivaan alireunan kanssa, juoksi hitaina virtoina pitkin katuja. Luonto oli kostanut kaupungin varsin säännöllistä rakennustapaa; se oli hävittänyt oikosuoria nelikulmioita, oli läjännyt jäännöksiä katujen kolkille ja toisinaan kaatanut kokonaisia huoneryhmiä yhdeksi tiiviiksi röykyksi. Kaikenlaisia veneitä liukui holvikkaista porttikäytävistä ulos sekä sisään. Vesi nousi muurien ja ryytimaiden pisteitten yli, pujahti huoneitten alakertoihin ja levitti mutaansa sekä samettimatoille että höyläämättömille lattiapalkeille. Tuskallinen äänettömyys, joka oli yhtä peloittava kuin näkyväinen hävitys, vallitsi hiljaisilla kaduilla, joilta ei enää kaikunut askeleita eikä vaunujen rätinää. Veden verkkainen lorina, airojen satunnainen pulina ja venemiesten varoittavat huudot olivat ainoat elämän ja liikkeen merkit.

Sillaikaa kuin minä laiskasti oikaisen itseni veneen teljolle, sekaantuu noihin ääniin ja näkyihin se laulu, jota venemieheni laulaa airojensa musiikkia myötäillen. Se ei ole aivan yhtä ihastuttava, kuin se, jota hänen virkaveljensä Lidosta eli Veneziasta valmistelematta laskettelee, mutta minun amerikkalainen "Giuseppe" osoittaa suurempaa totisuutta ja voimaa; hän laulaa liikuttavia kuvaelmia viimeviikkojen kauhusta sekä niistä urotöistä ja itsensä altiiksi panoista, joita se on synnyttänyt; toisinaan viittaa hän johonkuhun ikkunaan tahi balkongiin, josta joku Kalifornian Bianca tahi Laura puoli-alastonna ja vilustuneena pelastettiin. Venemieheni on muutenkin omituinen eikä tahdo ottaa tarjottua maksua, sillä — olenhan minä kentiesi San Franciscosta, siitä kaupungista, joka ensin kiiruhti vastaamaan Sacramenton avunhuutoihin? — ja onhan hän, Giuseppe, kentiesi Howard-seuran jäseniä? — Ei! Giuseppe on köyhä, mutta hän ei voi vastaanottaa tarjottuja rahojani. Jos sittekin tahdon antaa ne käsistäni, niin onhan siellä Howard-seura ja nälkäisiä sekä alastomiksi jääneitä naisia ja lapsia Maanviljelysseuran huoneessa.

Minä kiitän jalomielistä soutajaa ja hän viepi minut Maanviljelysseuran yhtymäpaikkaan — se oli kylmä, kolkko ja surkea huone, sitä kamalampi, koska se muistutti menneitten aikain rikkaudesta ja vauraudesta — siellä saapi vieras tilaisuuden antaa roponsa. Siellä kertoo hän minulle myöskin "pelastusveneestä", joka on varustettu lähtemään vedenvallassa oleville sydänmaille. Hänen auttavaisuudestaan liikutettuna, päätän minä käyttää uteliaisuuttani muitten hyödyksi, tarjoten kykyäni niille, jotka ovat lähtemäisillään hädänalaisia pelastamaan ja auttamaan. Giuseppe ottaa laukkuni huostaansa eikä eroa minusta, ennenkuin "Pelastusveneen (N:o 3)" kannella.

Tunti on kulunut ja minä istun nyt luotsin kastarissa, ikkunasta katsellen mitä ennen oli hiljainen joki. Nyt tuntuvat sen äyräät ainoastaan pajunoksien hyllyvistä typpäistä, joita maameren vierevät aallot huuhtelevat. Koko tuo viljava peltomaa ynnä sen sieltä täältä pilkoittavat ja kukoistavat maakartanot ovat pyyhityt pois pallomme pinnalta. Puunlatvojen sopusuhtaiset rivit osoittavat paikkoja, missä hedelmätarhat ovat upponeet samaskaiseen jokeen. Jonkun ainoan maakartanon katto näkyy vielä ja paikoittain todistaa puoleksi veteen kadonneesta asunnosta nouseva savu, että pelkäämättömiä ihmisiä vielä elää siellä sisässä. Lehmät ja lampaat ovat suljetut intianien hautakummuille; ne odottavat sitä loppua, joka jo on kohdannut useita muitakin, sillä eläinten ruumiita kulkee ohitse vesiajona tahi pyörii mahdottomissa veden pyörteissä latojen ja ulkohuoneitten jäännösten kanssa. Vaunuja sekä rattaita on ajautunut mihin vaan joki on voinut niitä kantaa. Kun höyry-alus jatkaa matkaansa, näen minä kastarin hikisistä ikkunoista ainoastaan vettä — se roikkaa kannelle lyijykarvaisista raskaista pilvistä — se rätisee ikkunan ruutuihin — se kuohuu aluksen rattaiden ohitse — se tippuu puitten latvoista — kaikkialla vaan vettä, valelevana, luikahtelevana, perustuksia syövänä, tyrskyiksi kohahtavana tai leviivänä aukeiksi, tyveniksi seliksi, jotka salaisen syvyyden ja mustuutensa takia tuntuvat hirvittäviltä ja peittävät kukapatiesi mitä kauheita näkyjä.