Toinen näytös on erinomaisen hauska kuvaus keskiaikaisen saksalaisen pikkukaupungin elämästä. Näyttämö esittää katua Nürnbergissä. Oikealla on kultaseppä Pognerin ja vasemmalla suutarimestari Hans Sachsin talo. On lauha kesäilta, joka pian muuttuu valoisaksi kesäyöksi. David ja muut oppipojat sulkevat laulellen ikkunoitten luukkuja. Magdalena saapuu Davidilta tiedustelemaan, miten ritarin kävi mestariksi pyrkiessään. Mielipahakseni hän saa kuulla, että Walther "hävisi". Magdalena menee vasuineen takaisin Pognerin taloon. Oppipojat härnäilevät Davidia sekä tanssivat hänen ympärillään. David aikoo juuri hyökätä heidän kimppuunsa, kun Hans Sachs saapuu ja tiedustaa kiusanteon syytä. Sen jälkeen molemmat poistuvat työpajaansa. Pogner ja Eva tulevat kävelyltä. Syntyy luottavainen vuoropuhelu isän ja tyttären välillä. Kun Pogner on mennyt taloonsa, tulee Magdalena ja ilmoittaa Evalle, ettei Walther ole päässyt mestarilaulajien joukkoon. Eva miettii, mitä asian auttamiseksi olisi tehtävä. Työhuoneessaan, jonka ovi on avoinna, näkyy Hans Sachs vielä työskentelevän: hän laittaa lampun valossa valmiiksi Beckmesserin kenkiä. Hän istuu ja miettii: mestarien istunto ja ritarin esittämä laulu muistuu hänen mieleensä, ja hän alkaa laulaa, tuoden laulussaan ilmi ihastuksensa vapaaseen luomisvoimaan, joka ei tunne ahtaita sääntöjä eikä piintyneitä tapoja. Eva pyytää häneltä neuvoa. Hans Sachs ymmärtää kohta, että tässä on rakkaus kysymyksessä, ja päättää sisimmässään auttaa tyttöä, ulkonaisesti kuitenkin esiintyen kovana ja tylynä. Kun sitten ritari saapuu houkuttelemaan nuorta neitoa pakenemaan kanssaan, on Sachsilla täysi työ ja tuska saada tämä aie estetyksi. Yövartian jälestä on näyttämölle saapunut Beckmesser aikoen esittää jumaloimalleen Evalle serenaadin. Hans Sachs kuulee, kun hän virittää luuttuaan, ja saa jonkin äkillisen päähänpiston: hän nostaa pöydän ja lampun ulos työhuoneensa oven eteen, alkaen sitten työskennellä ulkoilmassa. Walther ja Eva eivät voi päästä lähtemään muiden huomaamatta. Kun Beckmesser aikoo ryhtyä laulamaan, rupeaa Sachs kovaäänisesti esittämään laulua "pahasta Evasta". Tahtia lyö hän Beckmesserin kiukuksi vasarallaan kengänpohjiin, eikä hän myöskään malta olla tekemättä oikaisuja ja parannuksia toisen huonosti sepittämään ja esittämään lauluun. Tästä kovaäänisestä metelistä heräävät lähelläolevien talojen jo nukkumaan menneet asukkaat, jotka yöpukimissaan saapuvat kadulle — ja niin alkaa siinä kesäyön hämyssä oikea pieksämiskohtaus, jossa kukaan ei tiedä mistä on kysymys, mutta johon jokainen innokkaasti ottaa osaa. Mellakan aikana on Sachs saanut Waltherin työnnetyksi työhuoneeseensa ja Evan hän on saanut menemään kotiin, näin jälleen estäen nuorten pakoaikeen. Uhkaavana sekaantuu pieksemiskuoroon lähenevän yövartian torventoitahdus. Syntyy yleinen pako, ja kohta vallitsee näyttämöllä täydellinen hiljaisuus. Täysikuu valaisee hopeisella hohteellaan nukkuvaa kaupunkia ja satakieli virittää laulunsa. Yövartia esittää vapisevalla äänellä osansa ja esirippu laskeutuu silmiemme eteen.
Kun esirippu kolmannen kerran nousee, huomaamme olevamme Hans Sachsin työhuoneessa. Oppipoika laulaa juhlamietelmiään. Sitten yhtyy lauluun mestari itse, kauniissa ja ylevässä muodossa kuvaillen maailman turhuutta. Walther, joka nyt on mestarin vieraana, kertoo isännälleen unensa, jonka oli nähnyt. Mestari muovailee unesta mestarilaulun ja kirjoittaa sen muistiin, tavuakaan muuttamatta Waltherin kertomuksesta. Mestarin poissaollessa löytää musteesta kostean paperin huoneeseen saapunut Beckmesser ja pistää sen povelleen, mutta hänen on kohta pakko tunnustaa tekonsa. Mestari luovuttaa laulun sentään Beckmesserille oikeuttaen tämän esittämään sen kilpalaulunaan omalla tavallaan. Onnen huumaamana poistuu kirjuri huoneesta, aavistamatta menneensä Sachsin virittämään ansaan. Hans Sachs nimittäin tietää, että Beckmesserin kaltaisen "tabulatuurin" orjan on mahdotonta noihin tunnetta tulviviin sanoihin löytää sydämiä värähdyttävää oikeata säveltä. Hän tietää myös ritarin suoriutuvan voittajana kilpailusta, jos tämä vain pääsee siihen ottamaan osaa. Eva ja Walther kohtaavat toisensa ja uskovat kohtalonsa mestarin käsiin. Magdalena ja David tulevat myös huoneeseen, ja läsnäolijat virittävät mitä ihanimman kvintetin, minkä jälkeen väliverho laskee.
Se aukeaa vielä neljännen kerran. Edessämme on juhla kenttä, jolle koko Nürnbergin kaupungin asukkaat ovat saapuneet kesäpäivän iloisesti loistaessa. Tanssia, laulua, leikkiä, sanasutkauksia. Ammattikunnat saapuvat, viimeisinä mestarilaulajat. Kansa tervehtii Hans Sachsia laulamalla hänen laulunsa Wittenbergin satakielestä. Vaatimattomana torjuu Sachs kunnianosoitukset ja pitää puheen päivän merkityksestä sekä Nürnbergin mestaritaiteesta. Beckmesser aloittaa kilpalaulunsa. Hänen ei ole onnistunut saada tunnetta hänelle lahjoitettuihin sanoihin ja niinpä vääntää hän ne laatimallaan sävelellä melkein tuntemattomiksi, saaden palkaksi hyvin ansaittua pilkkaa ja ivailua. Raivostuneena tästä, ilmoittaa hän sanat Hans Sachsin laatimiksi. Hans Sachs huomaa nyt aikansa tulleen: hän kieltäytyy tekijänkunniasta, kutsuen ritari Waltherin todistajakseen, että laulun sanat eivät ole hänen, Sachsin, kynäntuotetta. Kunnon mestarilaulajat huomaavat kyllä, mikä Sachsilla on mielessä, mutta Walther saa tulla esiin. Kaikkien läsnäolevien suureksi ihastukseksi hän nyt esittää saman laulun kuin Beckmesser, mutta tavalla, joka suuresti poikkeaa äsken kuullusta. Laulullaan on hän hyvin ansainnut mestarilaulajan arvon ja luvatun palkinnon. Hän kieltäytyy ottamasta vastaan mestariketjua — edellisenä päivänä kärsitty tappio ja mestarien kohtelu ovat vielä hänen mielessään! — mutta Hans Sachs saa hänet peräytymään kannastaan. Ja riemumielin yhtyy kansa valtavaan loppukuoroon Hans Sachsin ja samalla myös saksalaisen laulutaiteen kunniaksi.
* * * * *
"Mestarilaulajat' esitettiin ensimmäisen kerran kesäk. 21 p:nä 1868 Münchenin hoviteatterissa; Hans von Bülov johti orkesteria ja menestys oli loistava. Wagner istui kuningas Ludwig II:n vieressä kuninkaallisessa aitiossa, ääriään myöten teatterin täyttävä yleisö pakotti myrskyisin suosionosoituksin säveltäjämestarin yllä uudelleen ja uudelleen kumartamaan aitiossaan. Arvostelut olivat ylistäviä ja monet tunnustivat, että tämä ooppera oli saanut heidän ajatuksensa Wagnerista ja hänen taiteestaan muuttumaan ja että heidän nyt täytyi tunnustaa hänen suuret ansionsa.
"Mestarilaulajat" lähtivät kiertämään ympäri Saksaa — tämä ooppera esitettiin kaikilla suuremmilla näyttämöillä. Berliinissä yleisö vain edelleenkin osoitti vihamielisyyttään Wagneria kohtaan — vihellyksillä ja suhinalla y.m. palkiten ensi-illan esiintyjiä. Vasta kolmas esitys sai yleisön puolelta samanlaisen innostuneen ja ymmärtäväisen vastaanoton kuin muualla Saksassa — arvostelu tietysti pysytteli korkeilla koturneillaan ja moitti parhaansa mukaan "moista humpuukia", joka oli pelkkää "pöyristyttävää epäsointua" j.n.e.
"Mestarilaulajat" on kotimaassaan tullut kansalliseksi merkkiteokseksi, jota tuskin mikään voi paikaltaan horjuttaa. Sen sisältö ja musiikki ovat niin aitosaksalaista, niin saksalaisen kansanhengen syvimmistä hetteistä pursunutta, ettei kukaan ole Wagnerin jälkeen kyennyt luomaan "Mestarilaulajien" veroista kansallisoopperaa. Saksan kansa tuntee tämän ja siksi myös tätä oopperaansa rakastaa.
NIBELUNGIN SORMUS.
(Der Ring des Nibelungen.)
Wagnerin nuoruudenunelmana oli ollut saksalaisen mytologian pohjalle rakennetun suuren, useampiosaisen draamasarjan luominen. Tämän sarjan eri draamojen piti hänen mielestään kuulua keskenään elimellisesti yhteen; kokonaisuutta ei käynyt katkaiseminen erillisiksi esityksiksi. Jonkun aikaa hän epäröi, valitako aihe historiasta vai mytologiasta — sitten hän päätti ottaa käsiteltäväkseen aiheen, jonka tarjosi saksalainen kansaneepos "Das Nibelungenlied".