IV.
Kuten edellisessä luvussa mainittiin, tahtoi Wagner kasvattaa yleisöä ymmärtämään tosi taidetta. Tässä tarkoituksessa ehdotti hän valiokonserttien antamista, joissa yleisö saisi tilaisuuden tutustua parhaimpiin saavutuksiin musiikin alalla. Tämä ehdotus saikin kannatusta osakseen — valiokonsertteja annettiin, vaikka niitten lukumäärä jäikin vähäisemmäksi kuin alkujaan oli ehdotettu. Niin sai yleisö tutustua Palestrinan, Bachin, Mendelssohnin ja Schumannin teoksiin; mutta ennen kaikkea antoi näille konserteille kuitenkin loistoa Ludwig van Beethovenin sinfoniain esittäminen. Kuten muistamme, kuului Wagner Beethovenin ihailijoihin ja merkkitapaus hänen elämässään oli, kun hän vihdoin sai esitetyksi jumaloimansa mestarin 9:nnen sinfonian, mikä tapahtui huhtikuun 5 p:nä 1846. 12 harjoitusta oli orkesteri pitänyt, ja Wagner johti tuon suuren sävelluoman kertaakaan katsahtamatta partituuriin — sinfonian suoritus oli loistava voitto kapellimestarille.
Tammik. 9 p:nä 1848 kohtasi Wagneria suuri suru: hänen "vanha hyvä äitinsä" kuoli. Wagner oli kiintynyt äitiinsä hellin sitein; äiti puolestaan miltei jumaloi nerokasta poikaansa. Isku oli ankara, ja kovin yksinäiseksi itsensä tuntien palasi Richard äitinsä hautajaisista Leipzigistä takaisin Dresdeniin.
Tässä suuressa yksinäisyydessä pystyi vain taide pitämään häntä pystyssä. Yhä uusia suunnitelmia syntyi hänen aivoissaan. Vallankumouksen laineitten korkeina kuohuessa hänen ympärillään saattoi hän tuntimäärin istua kuninkaallisessa kirjastossa tutkimassa Saksan kansan muinaista historiaa ja sankaritaruja. Näitten tutkimusten ja lukujen tuloksena oli teksti "suureen sankarioopperaan" "Siegfriedin kuolema", jonka hän luki pienehkölle piirille ja johon hän myöhemmin laati musiikin, muodostaen tästä draamasta "Siegfried"-nimisen osan tetralogiaansa "Nibelungin sormus".
Dresdenissä laati hän myös täydellisen luonnoksen draamaan "Jeesus Natsarealainen", jossa hän näyttämöltä tahtoi esittää suuren uskonsankarin elämän ja kuoleman. Hän tunsi kaipuuta tuoda esille jotain vapauttavaa ja halusi siksi runodraamassaan esittää Jeesuksen ihmisenä, erottamalla luonnekuvasta kaiken yliluonnollisen. Aihe oli kuitenkin perin arkaluontoinen, ja kun hän lisäksi arvasi, että draamaa, jossa kristinuskon ensimmäinen sankari tuodaan näyttämölle, ei koskaan sallittaisi lavalla näytellä, luopui hän ajatuksestaan. Luonnos vain on jäänyt, ja sitä lukiessa huomaamme, että Wagner on Jeesuksen käsittänyt ennen kaikkea, vieläpä melkein yksinomaan rakkauden sanansaattajaksi, rakkauden apostoliksi, jonka ylin käsky on: "Rakastakaa toisianne — kaikki muut käskyt ovat itsekkäitä ja hyljättäviä!"
Voidaan sanoa, että Wagner miltei ilman omaa aloitettaan, ajan hengen pakotuksesta, joutui sekaantumaan vallankumouksen pyörteisiin. Hänen mielipiteensä olivat kyllä tavallaan vallankumouksellisia, rajoittuen kuitenkin vain taiteen, ennen kaikkea musiikin piiriin, mutta politiikasta hän oli aina pysynyt syrjässä. Vallankumousta hän harkitsi vain taiteessa, ollen kuitenkin valmis myöntämään, että jos mieli saada taiteeseen uudistusta, oli uudistustyö aloitettava yleisöstä, yhteiskunnasta. Hänen mielestään oli yhteiskunnan sivistys mennyt alaspäin — senvuoksi oli tätä sivistystä jälleen kohotettava ja taide ennen kaikkea saatava sille kuuluvaan kunnia-asemaan. Mutta kun vallankumous Dresdenissä sitten v. 1848 puhkesi, ei hän aluksi pienimmälläkään tavalla ottanut siihen osaa. Hän teki vain omia töitään, muun muassa laatien laajan suunnitelman saksalaisesta kansallisnäyttämöstä. Rauhallisin keinoin hän olisi tahtonut suunnitelmansa toteuttaa, mutta poliittisten tapahtumain kulku sai hänet pian ajattelemaan toista.
Hän joutui ahkerasti seurustelemaan demokraattisten edustajain kanssa, tulipa hänestä vielä jäsen erääseen "Vaterlandsverein"-nimiseen seuraan, johon kuului yli 50.000 jäsentä. Oli niinmuodoin selvää, että Wagner kohta luonteensa perinpohjaisuudella tahtoi innokkaasti kantaa kortensa vallankumoustyöhön. Häntä harmitti se, ettei hän oikein saanut selvää siitä, mistä keskenään taistelevat ja toisiaan haukuskelevat puolueet oikeastaan riitelivät, ja koska järkimies aina pyrkii selvään ohjelmaan, laati hänkin "ohjelman", lentolehtisen, jossa intoa hehkuvin sanoin selitti, että "tasavallassakin voi olla kuningas". Julistakoon Saksin kuningas valtionsa vapaavaltioksi ja hänen sukunsa jäsenille taattakoon perintö-oikeus korkeimpaan toimeenpanovaltaan nähden! Tämä omituinen ehdotus, jonka Wagner eräässä "Vaterlandsvereinin" kokouksessa luki, ei saavuttanut läsnäolijain kannatusta — nämä kai eivät oikein käsittäneet runoilijan ajatusten korkeata lennokkuutta. Wagneria suututti tällainen "typeryys", ja hän vetäytyi jälleen yksinäisyyteen. Mainittakoon tässä yhteydessä myös, että Wagner seurusteli ahkerasti kuuluisan venäläisen vallankumousmiehen Mikael Bakuninin kanssa, joka siihen aikaan tohtori Schwarzin nimellä oleskeli Dresdenissä. Bakunin kyllä vangittiin ja lähetettiin Wenäjälle, mutta Dresdenissä pidetyissä kuulusteluissa ei hän kertaakaan paljastanut mitään suhteestaan Wagneriin.
Kun ottaa edelläesitetyn huomioon, ei ole lainkaan ihmeteltävää, jos yleisen mielipiteen mukaan Wagneria pidettiinkin yhtenä vallankumouksen johtomiehistä. Tosiasia on, ettei Wagner ottanut toukokuussa 1849 puhjenneeseen kapinaan sanottavassa määrässä osaa — vaikka häntä myöhemmin kyllä syytettiin yhdestä jos toisestakin. Eräässä runossa hän asettui kannattamaan vallankumousta ja monilukuisissa kirjoituksissaan oli hän jo vuodesta 1847 saarnannut tavallaan "kommunistisia" aatteita — ihmekö siis, jos hänen kirjeenvaihtoaankin valvottiin ja häntä itseään pidettiin kiihkeänä vallankumouksellisena, joka tahtoi kaivaa maan kuninkaallisen valtaistuimen alta! Ja niin alkoi Saksin maa vähitellen polttaa hänen jalkojaan.
Oli tietenkin selvää, että johto siinä laitoksessa, jossa kapellimestari Wagner ansaitsi leipänsä, katseli puolestaan epäsuopein silmin intomielisen säveltäjärunoilijan hommia. "Lohengrin" oli jo otettu hovioopperan ohjelmistoon, mutta poistettiin siitä yhtäkkiä — Wagnerin suureksi pettymykseksi. Tällaiseen pyyhkimistoimenpiteeseen oli vaikuttanut juuri hänen "huomattavaksi" oletettu yhteytensä vallankumouksellisten johtajain kanssa!
Kapinan alkuunpanijat ja osanottajat lähtivät hyvissä ajoin pakoon huomattuaan joutuneensa tappiolle. Muutamat onnistuivat pääsemään rajan yli, muutamia vangittiin ja tuomittiin kuolemaankin, joskin armahdus sitten esti tuomion täytäntöönpanon. Muutamien pidättämisestä julaistiin oikein etsintäkuulutus — ja näihin kuului Richard Wagner. Eihän tosin mitään raskauttavaa hänestä tiedetty — mistään varsinaisesta rikoksesta ei häntä voinut syyttää — mutta kuninkaan virkamiehenä hänen tietenkin olisi pitänyt myös olla kuninkaan puolella, eikä tätä vastaan. Wagner oli siis rikkonut sopivaisuuden ja velvollisuuden sääntöjä vastaan — pakoon oli lähdettävä. Erään ravintoloitsijan pojan avulla Wagner sitten pääsikin vainoojiaan karkuun. Dresdenistä suuntautui matka Freibergin, Chemnitzin ja Altenburgin kautta Weimariin, jonne hän saapui toukok. 13 p:nä 1849.