Piammin kusta maan-loukkaasta kiiruhti miehiä sinne yläsauttamaan ja vahvistamaan tätä vielä aivan roakoa kansakuntoa, eririomattain Saksan ja Frankriikin maista. Se on heijän kautta kuin valistus on tähän valtakuntaan sisään-tuotettu ja levitetty, ja joihen kautta se on tiioissa ja taijoissa koroittanut ihtiänsä muihen kansoin tasallen. Se oli hyö jotka kuletti ja opetti heijän sotajoukkoja asettaita tappeluhun, ja sotakeinoja käyskentällä. Jos hään oisi kaikissa ainoastansa nouvattanut Greekkaan-uskoisia jä Venäjätä puhuvaisia, niin minnek hään oisi joutunut aivotuksillansa? Venäläiset oisivat silloin ehkä vielä tänä päivänäkin samalla kannallansa kuin olivat 100 vuotta siitten, tahi ennen häntä; eli hyö olisivat varsin roa'at ja valaistamattomat. Se oli tämä heijän roakaus, joka pakotti häntä käyttämään roakoja keinoja heitä kesyyttellä, ja kohtata kovuutta kovalla. Mutta ajat ja kansat ovat siitten jo paljon muuttuneet, ja sitä myöten myöskin tämä kovuus muuttainnaan helleyteen. Hänen perilliset ovat nouvattaneet samat viisaat hallitus-menot[267] ja seuraneet hänen askelia. Eikös tässä valtakunnassa löyvyk toista satoo erinnäistä kieltä ja kansoo? pian kaikellaisia uskoisia — yksinkin pakanoita. Eikös tässä Mahometilaisia ja Poavilaisia pietäk samassa arvossa kuin Greekkalaisia ja Lutherilaisia? Kullenkin heistä uskalletaan isoimmia virkoja ja toimituksia, sekä henkellisissä että moallisissa, ainoastaan hyö ovat lain alaisia ja kuuliaisia. Kaikki ne monet kansat, niin pienoiset kuin suuremmatkin, ovat soanneet pitää omat kielensä ja uskonsa, omat vanhat tavansa ja käytöksensä, ja monet heistä myöskin oman hallituksensa ja lainsa. Hyö ovat toinen toisesek kanssa yhistetyt ja välillänsä vahvistetut yhteisellä velvollisuutella ja liitoksella, ja yhteisellä valtialla.
Tästä tulee että tämä iso valtakunta ei ouk ainoastaan seisonut jo kauvan, ja näillä viimeisilläkin ajoilla jäänyt seisalleen kuin kaikki muut olivat kumoon koatumassa, vaan lisäyy vielä päivä päivältä, ja ouvoksi monen silmässä ei painu sillä isoutellansa. Tästä heijän uskomus-rauhallisuuesta[268] tulee, että tässä laveassa valtakunnassa, kussa löytyy niin monta eri-uskoista, ei kuitenkaan ouk kuultu sellaisia henkellisiä mainittavia riitauksia, kuin muualla on kuultu e.m. Irlannissa ja Englannissa; tästä tulee, ettei tähän asti ouk tässä moassa löytynyt niin monta metelin ja kapinan nostajaa, niin monta moan-petturia ja uskottomaa kuin muualla, ja kuin oisi ehkä ollut, jos kaikkia tunkettaisiin yhteen piirokseen.
Vaan onkohan nämät kansat siksi niin onnelliset ja niin valaistut kuin muutkin kansat Europassa? — Niillä on kyllä ollut tätä henkellistä vapautta, vaan ei tätä laillista. Meijän viimen vainaja Keisarimme keksi kyllä tätä heijän puutosta, ja aivotti tätä auttoaksensa. Hään piti mielessänsä teheksensä alamaisiansa ei ainoastaan voimallisiksi mutta myöskin onnellisiksi (olkoon tämä hänen suurin kunniansa). Hään hävitti jo paljon pimeyttä valaistuksen levittämisellä, ja helpotti maan-orjuutta vapauvellansa ja helleyvellänsä; ja myö oommo toivossamme että tämä meijän nykyinen Keisarimme pitäis täyttämän ja lopettaman hänen Veli vainajan aivotuksia. Hään on jo meillen osottanut, ettei tämäkään ouk mikää turha toivo; hään on jo antanut käskyn, että yksi yhteinen Lakikirja pitäis toimitettaman koko Venäjän moalle, että sillä vakuuttoo alamaisiansa laillisella oikeuvella ja vahvistuksella, ja hään on jo ite ottanut tämän asian armollisimpaan huolehensa. Hään on jo peästänyt Virolaiset vapauteen, ja toimittanut Suomalaisillen tilaisuutta harjoittamaan valaistuksensa ja onneansa.
G—nd.
RUNON-RUIKUTOS
Koska tuli sana että meijän Armollisin Keisari oli kuolut
Tarankossa[269] s. 1:senä päivänä Joulukuussa vuonna 1825.
Ipse Pater patriae, quid enim civilius illo,
Sustinet in nostro carmine saepe legi.
Ovidius.
Jäseneini jäykistyyvät,
Suonet kuivistuu kokohon,
Ajatukset, aivotukset
Juoksoavat hujan hajan,
Seisoavat jo sekaisin;
Sill en taija taivoltani,
Enkä kynällä kykene
Panna näitä paperillen,
Murhet muistoksi monellen.
Pankoon siitten muut paremmat,
Tehköön virret viisahimmat,
Surusta, suru-runoja,
Joita laulais lapsillemme,
Jälkeisillemme jätettäis
Muistutuksi, tämän murhen.
Merkiksi mieli-pahamme!
Tokk' ma Runon ruikuttelen,
Suomen kielellä selitän
Miten Tarankos' tapahtui,
Meren mustan mutkahassa,
Aivan Assovin lahella.
Siin oil kaupunk' kaunis kyllä,
Talot rannalle raketut,
Johon valtias vaelsi.
Meijän kelpo Keisarimme
Tullessansa tuon kujillen,
Kylän päähän päästyänsä
Heiti meillen jää-hyväiset:
"Hyvästi nyt hyvät lapset
Minun veljetkin veikkaiset!
Lähtöpä mullen nyt tuloopi,
Maita muita matkustella;
Kylläpä myö toisiamme
Vielä taivaassa tavataan."
Sanoittu näitä sanoja
Muutti Hään murheesta majansa
Tuonek taivaiseen talohon,
Tuonne ikuiseen ilohon.