Noin viiden ajoissa iltapuolella, samana päivänä, jolloin kuvernöörin tyttäret olivat keskustelleet Kovapään vaimon kanssa, istuivat ystävykset yhdessä ja suunnittelivat, miten he voisivat toteuttaa sen yrityksen, jonka toimeenpanosta Pekka Drufva oli tuohikirjeessään ilmoittanut. Mutta vastoin tapaansa ei Pekka Drufva voinut keksiä mitään hyvää keinoa. Tosin hän oli tehnyt useitakin ehdotuksia, mutta osittain hän itse, osittain Uncas hylkäsi ne. Vihdoin hän sanoi:
"Koska sinä, Uncas, viime yönä saatoit hiipiä niin kauaksi leiriin, että sinun onnistui heittää kivi savureiästä sisään, voinet kai hiipiä vahdinkin kimppuun ja tehdä hänet äänettömäksi. Sitten voimme esteettä viedä tytöt pois.! Eukko, joka makaa teltassa, on kai helposti käsiteltävissä."
"Uncas voi kieriä pitkin maata kuin käärme, mutta siihen eivät valkoisen päällikön tyttäret pysty. Ja leirissä on useita muitakin vahteja paitsi teltan edustalla — ainakin kaksi muuta."
Pekka Drufva repi hiuksiaan. Mutta juuri kun hän aikoi vastata, hätkähti mohikaani ja tarttui tomahawkiinsa.
"Mitä se oli", kysyi Pekka Drufva. "En kuule muuta kuin linnunpoikasten piipitystä pensaikossa."
"Uncas kuuli kevyitä askelia ja — — —"
Äkkiä seisoi intiaani heidän edessään. Molemmat tarttuivat aseihinsa, mutta laskivat ne maahan, huomatessaan, että se olikin harvinaisen kaunis, nuori intiaaninainen. Hän kohotti toista kättään rauhanmerkiksi ja hymyili. Sitten hän sanoi:
"Metsälilja on valkoisten neitojen ystävä ja he lähettivät minut tänne."
Sitten hän ojensi Pekka Drufvalle palasen parkittua antiloopinnahkaa, jolle Greta oli hiilellä kirjoittanut seuraavat sanat:
"Te voitte luottaa Metsäliljaan. Hän voi antaa teille tietoja ja hyviä neuvoja. Vaikka hän onkin Kovapään vaimo, tahtoo hän kaikella tavalla auttaa meitä karkaamaan. Greta."