Sen toinen käsitti täydesti. Kun hän taas oli pystyssä, änkytti hän vapisevalla äänellä:
"Eipä paljon puuttunut, että olisin ollut mennyttä miestä. Jollet olisi ampunut oikeana henkenä! tai jollei laukauksesi olisi ollut kuollettava, niin emme enää eläisi. Näin miten tuo peijakas tähtäsi kaviollaan päähäni. Hyvän avun sinä minulle annoit! Pekka Drufva."
Mutta Pekka ei ottanut hänen sanojaan korviinsa. Kumartuneena pyssyynsä hän katseli kuollutta hirveä. Siinä makasi lain suojelema, kuninkaallinen riista ja tässä seisoi uhkarohkea lainrikkoja. Hän oli kuulevinaan puiden latvoista omituisesti humisevia ääniä: "Sala-ampuja, sala-ampuja! Rikosta seuraa rangaistus, rangaistus, rangaistus…"
Vihdoin hän mutisi hampaittensa välistä:
"Tehtyä ei voi tekemättömäksi tehdä. Nyt on paha käännettävä hyväksi omaisilleni." Ja sitten hän sanoi Lassille: "Nimitäppä nyt se mies, joka ostaa hirven ja heti maksaa siitä rahat."
"Kalastaja-Olli."
Pekka hämmästyi. Äkkiä hänen aivoissansa välähti epäilys, että Lassi oli ehkä petkuttanut häntä, eikä hänen perheensä saisikaan nauttia sitä etua tästä sala-ammunnasta, jota hän oli toivonut — tuo ajatus oli hirveä, sillä siinä tapauksessa hän olisi turhaan rikkonut lakia. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei kersantti koskaan suostuisi ottamaan vastaan ammutun hirven lihaa, vaikkapa nälkäkuolema häntä uhkaisi.
"Kalastaja-Olli!" huudahti Pekka vihasta säihkyvin silmin. "Kalastaja-Olli! — Sinun oma torpparisi! — Hänhän on yhtä köyhä kuin kuka hyvänsä meistä, jollei vielä köyhempikin. Mistä hän saisi rahaa hirven maksamiseen?" Lassi nauroi.
"Ole siitä huoleti, Pekka. Olli on vain toisen bulvaani — ja tuolla toisella on yllin kyllin rahaa."
"Ja kuka tuo toinen on?"