Yöllistä taistelua oli kestänyt noin kahden tunnin verran, joskin useasti oli pidetty pitempiä tai lyhyempiä väliaikoja, vihollisen pysytellessä metsässä, kun Lentävä Orava, jota nuoli oli haavoittanut jalkaan, kuiskasi Pekka Drufvalle:
"Me emme voi enää vastustaa ylivoimaa. Nyt Sudet ovat vetäytyneet metsään, ja me voimme hiukan hengähtää. Käyttäkäämme tätä hetkeä hyväksemme ja kiiruhtakaamme huomaamatta saarelle keskelle Nauravaa vettä. Tule!"
Pekka Drufva seurasi häntä ja huomasi, että muutkin olivat saaneet saman käskyn, sillä jono mustia varjoja liikkui äänettömästi koskea kohti. Kun hän tuli jokitörmälle, huomasi hän, että siellä oli tapahtunut muutos. Valtava mänty, jonka runkoa vasten hän oli nojannut katsellessaan koskea ennen taistelun alkua, oli kaadettu siten, että runkopuoli oli kannon vieressä, mutta tuuhea latva kääntyneenä kalliosaareen päin, jotta vain kyynärän levyinen kuilu erotti sen rannasta.
"Ahaa!" mutisi Pekka Drufva. "Sitä en tosiaankaan ollut ajatellut. Nyt huomaan, että sukkela päällikkö oli keksinyt keinon."
Haavoittunut päällikkö ontui edeltä ja Pekka Drufva seurasi hänen jäljissään. Pian he olivat kaikki kerääntyneet kalliosaarelle, ja tämä siirtyminen oli tapahtunut niin äänettömästi, ettei vihollisella ollut vähintäkään aavistusta siitä. Pekka Drufva ei voinut olla itsekseen nauramatta ajatellessaan, miten Sudet ällistyisivät, kun he ensi hyökkäyksellään huomaisivat tilapäisen linnoituksen tyhjäksi.
Kosken keskellä oleva saari oli muodostunut tuhansiksi sirpaleiksi murskaantuneesta, epätasaisesta kalliosta, täynnä luolia ja halkeamia, joista useat kovimman kevättulvan aikana varmaankin olivat olleet veden alla, mutta tällä haavaa kuivina. Sen parempaa turvapaikkaa ei olisi voinut ajatellakaan. Lujat kivilohkareet olivat erinomaisena suojana, ja monien halkeamien, kalliokielekkeiden ja ontelojen takaa saattoi turvassa lennättää nuolia tai pyssynkuulia vastakkaiselle rannalle. Pekka Drufva huomasi nyt, että päällikkö oli oikeassa: tällaisessa asemassa ei ollut pelkoa muusta kuin nälästä, vaikka miehistö olisi ollut miten harvalukuinen hyvänsä. Niinpiankuin kaikki olivat kerääntyneet kalliosaarelle laski päällikkö ensimäiseksi väkensä. Mutta tulos oli varsin mieltämasentava. Leirissä, vaahterain suojassa oli heitä ollut 22 miestä, Pekka Drufva kin mukaanlaskettuna. Yksi joukosta oli sanansaattajana lähtenyt kylään ja kaksi vakoilijoina länteen — jäljellä oli siis 19. Mutta kalliosaarella oli ainoastaan 11 miestä, siis tasan puolet alkuperäisestä summasta. Ei sen vähemmän kuin 3 oli kaatunut tai joutunut vangiksi.
Ja missä oli nuori päällikkö Uncas — mohikaani? Lentävän Oravan ennestäänkin varsin ankarat kasvot synkkenivät vielä enemmän, kun hän asetti tämän kysymyksen miehilleen.
Ei kukaan voinut vastata siihen. Eräs intiaani sanoi nähneensä mohikaanin käsikahakassa vihollisen kanssa keskellä risukkoa, mutta senjälkeen ei kukaan ollut nähnyt häntä enää. Eikä mitään tarkempia tietoja voitu saada. Nuorukainen oli taistellut kuin sankari, siitä kaikki olivat yhtä mieltä.
Pekka Drufva kuuli surukseen, että kaunis nuorukainen oli kadonnut, sillä hänen katseensa ja käytöksensä oli todistanut tavallista suurempaa älyä, ja hän oli suuresti kiinnittänyt hänen mieltään.
"Miten kalliin uhrin", mutisi hän hampaittensa välissä, "päällikön turhamielisyys on vaatinut, kun hän ei aikaisemmin tahtonut paeta rotanloukkoon. Ensiksikin tämän kelpo nuorukaisen, joka oli hänen vieraansa, ja sen lisäksi seitsemän hänen omaa miestänsä."