Näky, joka kohtasi häntä, lisäsi vieläkin hänen hämmästystään. Kiivenneenä korkealle kielekkeelle seisoi Lentävä Orava, näennäisesti raivoisan vihan vallassa, sillä hänen silmänsä iskivät tulta ja hän heilutti uhkaavasti säihkyvää tomahawkiaan päänsä päällä, ikäänkuin hän olisi taistellut näkymätöntä vihollista vastaan, sillä välin kuin hänen miehensä, joiden katseet olivat kiintyneinä eteläiseen rantakallioon, näyttivät olevan hyvin kiihkoisssaan. Pekka Drufva kiipesi ylemmäksi, josta hän saattoi nähdä eilispäivän taistelutantereen, ja nyt hänelle selvisi, mikä oli syynä delawarelaisten kiihkoon.
Sudet olivat pystyttäneet leirin samalle pengermälle, joka aikaisemmin oli ollut delawarelaisten hallussa. Harjun korkeimmalle kohdalle oli sytytetty valtava tulirovio, joka valaisi miltei verenpunaisella hohteellaan sen ympärillä olevia hurjia olentoja. Vähän matkan päässä, tulen toisella puolella, näkyi vanki, joka oli sidottuna puunrunkoon. Kirjavasta höyhenkruunusta ja sinisin nyörein koristetusta, punaisesta takista hän tunsi hänet heti nuoreksi mohikaaniksi.
Nyt hän käsitti syyn Lentävän Oravan vihaan. Uncas ei ollut kaatunut taistelussa, vaan Sudet olivat ottaneet hänet vangiksi. Poika parka! Liiankin hyvin Pekka Drufva tiesi kulkupuheiden nojalla, miten surullisen julmasti intiaanit, ja varsinkin Sudet kohtelivat vankejaan. Ihmekös siis, että delawarelaiset olivat kiihkoissaan. Nuorukainen, joka kuului arvossapidettyyn päällikkösukuun ja heimoon, joka oli ystävyyden ja heimolaisuuden siteillä heihin liitetty, oli tullut vieraaksi heidän luokseen ja saisi nyt heidän silmiensä edessä kärsiä hirveää kidutusta. Pekka Drufvan aivoissa alkoivat epämääräiset tuumat askaroida nuorukaisen pelastamiseksi.
Olisiko pelastus mahdollinen?
Se tuntui hyvinkin vähäiseltä delawarien pieneen voimaan katsoen. Ensin hän tahtoi odottaa, mitä he itse keksisivät.
Lentävä Orava oli nyt rauhoittunut. Hän näytti vajonneen mietteihinsä.
Sitten hän keskusteli kuiskaten tavallisen neuvonantajansa, Villikissan
kanssa, ja sen jälkeen hän nousi vieläkin korkeammalle kalliolle, josta
Susienkin täytyi nähdä hänet.
Pekka Drufva ihmetteli, mitähän päällikkö mahtoi tuumia. Lentävä Orava päästi vyönsä irti, niin sanotun vampumin, kiinnitti sen toisen pään jouseensa ja heilutti sitä ilmassa päänsä yläpuolella.
Merkki näytti herättävän huomiota tulen ympärille kerääntyneitten ryhmien parissa. Jättiläismäinen intiaani, jolla oli kaksi korvakiharaa sekä sulkakruunu, ja oli siis päällikkö, astui hetken kuluttua kosken partaalle, missä hän, kantaen myös vampumiansa jousen kärjessä, asettui Lentävää Oravaa vastapäätä.
Siitä piti siis tulla neuvottelu.
Ikävä kyllä tapahtui se kielellä, jota Pekka Drufva ei lainkaan ymmärtänyt, nimittäin Susien kielellä, joka ei juuri lainkaan muistuttanut sitä kieltä, jota lenni-lenapit puhuvat.