"Oletko mieletön, Lassi. Etkö tiedä että kuninkaalla yksin on oikeus ampua hirviä Ahvenanmaalla? Jokainen ahvenanmaalainen hirvi on kuninkaan yksityisomaisuutta, ja jos siihen kajoo, niin tuomitsee laki pahantekijän kuolemaan."
Lassi nauroi.
"Ja siitä huolimatta", sanoi hän, "ammutaan vuosittain Ahvenanmaalla useitakin hirviä metsämiehen siitä kärsimättä. Mutta eipä hän olekaan niin typerä, että hän ilmoittaisi nimismiehelle, milloin hän aikoo ampua hirven. Luoja on luonut eläinparat ihmisten hyväksi, mutta sanassa ei sanota, että kuninkaalla yksin olisi oikeus niihin. Sitä paitsi ei meillä ole kuningasta Ruotsissa, vaan ainoastaan kuninkaallinen neito, joka on vain 16 vuoden vanha, eikä hänen taida tehdä mieli lähteä Ahvenanmaalle hirviä metsästämään."
"Yhdentekevää. Voihan hän lähettää jonkun puolestansa. Sitä paitsi väitetään, että nuori kuningatar on hyvin huvitettu metsästyksestä, niin että kempä tietää?"
"Jos hän tietäisi, että Ahvenanmaan asukkaat näkevät tänä talvena nälkää, niin ei hän ankarasti rankaisisi sitä, joka hätäänsä ampuu hirven. Muuten hän ei tulisi hyväsydämiseen isäänsä."
"Siinä kyllä voit olla oikeassa, Lassi. On raskasta nähdä nälkää, kun metsässä on yllin kyllin ravintoa. Yksinpä isänikin, joka on niin kuningasmielinen, ettei toista hänen vertaansa koko maassa, arvelee, että metsästyslait ovat kohtuuttomia ja vääriä, sen hän on useasti sanonut, varsinkin kun hirvistä on ollut puhetta, jotka kesäisin eivät tuota niinkään vähän tuhoa talonpoikien pelloilla, mutta onpa hän myöskin sanonut: lakia tulee meidän kunnioittaa. Enpä kuitenkaan usko, että nykyään, niinkuin korkeasti edesmenneen kuningas Kaarle IX:n ankaran hallituksen aikana, rangaistaisi hirvenampujaa kuolemalla, vaikkakin laki siten määrää."
"Siinä sen näet. Ja mitä kersanttiin tulee, niin minun mielestäni hänellä, joka kuninkaan palveluksessa on uhrannut molemmat jalkansa, pitäisi olla oikeus vaatia vastalahjana kuninkaalta, että hän saisi tyydyttää nälkäänsä kuninkaallisen hirven lihalla, sellaisessa hädässä kuin hän ja hänen perheensä nyt on. Sitä suuremmalla syyllä, kun hänen kolme vanhinta poikaansa on sotapalveluksessa Saksassa."
Teini nauroi.
"Jos minä", sanoi hän, "saadakseni särvintä taloon, ampuisin yhden kuninkaan hirvistä, niin luuletko sinä, että minä tai joku muu, jollei juuri kuningatar itse, saisi isä ukkoa, maistamaan palastakaan sen hirven lihaa? Ei, pikemmin hän kuolisi nälkään. Vanhan kersantin kunnia ei istu vatsassa, vaan hiukan korkeammalla. Ja mitä hyötyä koko salametsästyksestä silloin olisi, sillä en minä itseni vuoksi yritä hankkia ruokaa taloon. Tämänpäiväinen käyntini enoni luona oli raskas matka, enkä minä sitä olisi tehnyt, jos vain minusta olisi ollut kysymys. Mutta en voi nähdä omaisteni kituvan koettamatta ainakin lieventää hätää."
"Se onkin sinun velvollisuutesi. Mutta mitä nyt minun ehdotukseeni tulee, niin tiedän kyllä, että kersantti ei koskaan suostuisi syömään hirvenlihaa. Mutta mitä sillä väliä? Ukkoa on autettava vastoin hänen tahtoaan. Eikä se vaikeata ole. Minä neuvon sinulle miehen lähiseudulla, joka salassa ostaa ja maksaa käteisellä rahalla sekä nahan että lihat. Rahoilla hankit sinä sitten sekä jauhoja että muita elintarpeita kyläkauppiaalta, ja sanot kersantille, että olet ne saanut ampumistasi hylkeistä. Sitten voit huoleti palata Turkuun ja jatkaa lukujasi, sillä silloin voit olla huoleti, että vanhukset tulevat toimeen kevääseen saakka, ja sen jälkeen ukko omin neuvoinkin suoriutuu."