"Mutta", sanoi pappi, "ehkäpä miehesi on eksynyt erämaahan."
"Sitä en usko. Varchenjokihan virtaa aivan kotimme sivuitse, ja
Mackilla oli aina tapana seurata sen juoksua, kun hän läksi erämaahan.
Joki on hyvä tienviitta, sanoi hän usein. Sitä paitsi hän tunsi seudun.
Ei, ei, varmaankin hänelle on jokin onnettomuus tapahtunut."
"Hm, sitä minä en usko. Mehän elämme rauhassa ja sovussa intiaanien kanssa. Mohikaanit liikkuvat näillä seuduin, ja he ovat aina olleet suosiollisia ruotsalaisille."
"Ehkäpä joku valkeaihoinen on tahtonut tehdä pahaa Mackille."
"Mitä sinä tarkoitat, Gertrud — epäiletkö jotakuta?"
"Niin, pastori, minä epäilen."
"Avaa sitten sydämesi minulle ja näille kunnon miehille, sillä
voidaksemme auttaa sinua, täytyy meidän tietää kaikki."
Gertrud tuumi hetken aikaa, pyyhki vielä kerran kyyneleitään ja sanoi sitten:
"Niinkuin pastori tietää, ei Mack ole itse raivannut sitä plantaashia, jonka me nyt omistamme. Hän otti sen haltuunsa sen jälkeen kun kuvernööri oli ajanut pois sen entisen omistajan."
"Niin, tiedän kyllä. Muutamat hollantilaiset olivat asettuneet paikkakunnalle ja olivat raivanneet maata Varchenjoen rannalla, ruotsalaisten ostamalla alueella. Kun Jokilinnan linnoitus oli perustettu, ilmoitti kuvernööri Printz näille hollantilaisille, että heidän täytyi vannoa uskollisuudenvala Ruotsin kuningattarelle, jos he tahtoivat pysyä uutisrakennuksellaan. Sen he tekivätkin — kaikki paitsi yksi ainoa — Peter Irgens niminen mies. Hän kieltäytyi rupeamasta Ruotsin alamaiseksi, ja kun hän sen lisäksi käyttäytyi kovin röyhkeästi kuvernööriä kohtaan, ajettiin äänet väkivallalla pois ja hänen plantaashinsa luovutettiin Mackille."