"Tuhat tulimmaista, se konna on vielä elossa… Näettehän, jalo rouva, millaisen niskoittelevan roistoväen kanssa me täällä olemme tekemisissä!"
"Näitä asioita ei minun järkeni kykene arvostelemaan", toisti hurskas rouva, "mutta mitä sitten tuo talonpoika raukka on tehnyt, koska hänen täytyy nääntyä täällä teidän tornissanne?"
"Hän on aikonut syyttää kuninkaan voutia itsensä kuninkaan edessä."
"Jollei kuuloni pettänyt", tarttui Hannu kreivi puheeseen, "niin kertoi minulle Vesteråsin kunnianarvoisa Bertel isä, jonka tapasin Husabyssä ja joka näytti tarkoin tuntevan täkäläiset olot, että Niblen tila viime vuonna vastoin omistajan tahtoa yhdistettiin tämän linnan alueeseen. Ovatko tämä Lauri Olavinpoika ja Niblen omistaja sama mies?"
Vouti vastasi myöntäen.
"No hyvä", jatkoi silloin kreivi, "jos hän sen tähden valitti tahi aikoi valittaa kuninkaalle, meidän armolliselle herrallemme, niin minusta näyttää siltä kuin … anteeksi, vouti, en tahdo sekaantua siihen, mitä teette tai jätätte tekemättä, enkä myöskään riidellä teidän kanssanne, joka niin ystävällisesti olette isännäntointa hoitanut kulkiessani voutikuntanne kautta. Mutta minusta näyttää siltä, että ne ulkomaalaiset herrat, jotka ovat päässeet valtaan tässä maassa, eivät koskaan ole voineet unhottaa sitä maata, jonka he kuitenkin ovat jättäneet ja vaihtaneet tähän uuteen, vaan ovat tahtoneet muuttaa kaikki täkäläiset olot entisen kotimaansa olojen mukaisiksi. Eikä minua ihmetytä niin paljo se, että tämä kansa on surullisen näköistä, josta jalo kälyni äsken huomautti, mutta se minua ihmetyttää, että muukalaiselle on koskaan onnistunut jäädä tänne pitemmäksi ajaksi."
"Ja kuitenkin, Hannu kreivi, olen minä Jösse Eerikinpoika jo seitsemäntoista vuotta ollut koko Vestmanlannin ja Taalainmaan voutina, ja, kunniakkaan vaakunani kautta, silmiin tahdon katsoa sitä miestä, joka vielä uskaltaa hiiskahtaa tässä onnettomassa maassa. Minä tunnen heidät, nuo jäykkäluontoiset talonpojat, eikä koskaan, ei koskaan pääse kuninkaan valta vahvistumaan tässä maassa, niin kauvan kuin he käyvät pää pystyssä. Ei, pois kaikki ne, tuleen tai veteen, sama se mihin, mutta hävitä heidän täytyy! Ja kun tänne sitten Tanskan saarista muuttaa pari tuhatta meikäläistä talonpoikaa, jotka jo ovat tottuneet tottelemaan herrojansa, niin silloin on rauha ja levollisuus vallitseva Eerikki kuninkaan suuressa valtakunnassa ja herrat saavat rauhassa metsästellä metsissä ja tyhjennellä maljojansa linnansalissa."
Kreivi ei tähän vastannut mitään, mutta hänen kasvoistaan näki selvästi hänen olevan eri mieltä.
"Niin on käynyt Norjassa", jatkoi vouti innoissaan, "kuulin usein appeni, ankaran ritarin, Uolevi Juhonpojan Ervallasta, mahtavan Jon Hafthorninpojan pojan, kertovan, kuinka olot siellä olivat hyvät ja kuinka vähän siellä tarvitsi huolia talonpojista ja siitä, mitä he tahtoivat tai olivat tahtomatta. Katsokoot tämän valtakunnan herrat, valtionneuvokset ja miehet, mitenkä suoriutuvat, jos Eerikki kuninkaalle pistäisi päähän kutsua voutinsa pois ja jättää linnat hyvänsävyisten ruotsalaisten haltuun."
Voudin parhaillaan selitellessä, millaisiksi maan olot tulisivat, ellei häntä ja hänen vertaisiansa olisi, ja millaiset niiden pitäisi olla, kajahti torventörähdys vahtitornista ja kohta sen jälkeen tuli sisälle joku voudin palvelijoita ja ilmoitti nuoren miehen, joka näytti ritarin asemieheltä, pysäyttäneen ratsunsa linnanportille ja pyytävän puhutella voutia. Jösse Eerikinpoika tiedusteli palvelijalta, kuka vieras oli, ja palvelija vastasi: