"Engelbrekt Engelbrektinpoika!"
"Engelbrekt Engelbrektinpoika", toisti vouti verkalleen itsekseen, sill'aikaa kuin ratsumies jatkoi:
"Olinhan hänet tavannut samana päivänä aamulla Ornäsissä … hän ryösti sieltä kuninkaan veron, ja kun kerroin sen Borganäsissä, oli meidän heti lähdettävä."
"Mutta Engelbrekt Engelbrektinpoika pääsi käsistänne?"
"Me emme saaneet häntä kiinni ja sanantuoja, jonka vouti oli lähettänyt Vaskivuorelta ja joka oli tullut yöllä, meni matkoihinsa toissapäivänä puolipäivän aikoihin. Aina eiliseen puolipäivään asti pidimme kaikki etelään vievät tiet miehitettyinä, mutta iltapäivällä palasimme takaisin linnaan ja minun oli heti noustava ratsaille."
Tällä välin avasi vouti kirjeen, ja kun ratsumies oli kertomuksensa lopettanut, luki hän sen. Se todisti ratsumiehen kertomuksen todeksi ja sisälsi sitä paitsi pyynnön, että Hannu Kröpelin ottaisi kiinni kapinoitsijan, jos hän, niin kuin näytti arvattavalta, Tukholmasta aikoisi lähteä Tanskaan. Voudin lempeät kasvonpiirteet synkistyivät kirjettä lukiessa. Hän näytti itsekseen tuumivan, mitä hänen oli tehtävä, sillä hän seisoi kauvan ääneti kirje kädessä ja tuijottaen eteensä.
"Tunnetko Engelbrekt Engelbrektinpojan?" kysyi hän vihdoin.
"Tunnen!"
"No hyvä, jos hän on kaupungissa, niin hanki minulle hänen asuntonsa tietoon. Mutta", jatkoi hän ja hänen katseeseensa ilmautui lujuus, jota ei näissä lempeissä kasvoissa olisi luullut löytyvän, "muista, minä en tahdo tietää sen enempää."
Ratsumies kumarsi taaskin ja Tukholman linnan vouti katosi makuuhuoneeseensa. Sama palvelija, joka oli tuonut ratsumiehen ylös, tuli sen jälkeen sammuttamaan vahakynttilät sekä saattoi ratsumiehen alas.