Tukholman linnan ritarillinen vouti pani nämä sanat kuullessaan käsivartensa ryntäillensä ristiin ja loi surullisen näköisinä lempeät silmänsä alas edessään olevaan mattoon. Selvää oli, että hän mielessään tunnusti jonkun suuren epäkohdan mahdollisesti olevan sen syytöksen perustana, jonka tuo pieni mies tahtoi hengellään vahvistaa.
"Tiedättekö", sanoi hän sitten, "että Taalainmaan voudilta on tullut sanantuoja ja kirje, jossa minua pyydetään ottamaan teidät kiinni ja jättämään hänelle?"
Engelbrekt ei vastannut tähän kysymykseen, vaan vouti toisti sen.
"Sitäpä toki ette ole tekevä", virkkoi hän verkalleen puhuvin silmin voutiin katsoen.
"Ja miksikä en?"
"Koska Hannu Kröpelin on kunnian mies!"
"No hyvä, Engelbrekt Engelbrektinpoika", sanoi vouti, "luulen ymmärtäneeni teidät, ja jos tosiaankin, niin kuin sanotaan, Taalainmaassa puuhataan kapinaa, niin mahtanee, kuten sanotte, kuningas itse olla paras apumies. Menkää sen tähden Jumalan nimessä, Engelbrekt, toivon keskustelustanne kuninkaan kanssa mitä parasta."
Mitään muuta ei linnassa keskusteltu. Engelbrekt kiiruhti asuntoonsa.
Täällä hän sai heti sen tiedon, että laivuri varhain seuraavana aamuna aikoi nostaa purjeet. Tuuli oli äkkiä kääntynyt ja parhaillaan oltiin kiireellä panemassa kauppias Gellinkin viimeisiä tavarakääröjä laivaan. Niin pian kuin tämä saatiin tehdyksi, oli määrä nostaa ankkuri.
Kaikki ulkonaiset asianhaarat näyttivät siis tähän asti olleen Engelbrektille suotuisat ja toivehikkain mielin jätti hän seuraavana aamuna jäähyväiset ystävälleen Henrikki Sepälle, joka saattoi hänet laivarantaan.