"Kauhea tapahtuma, mitä tarkoitatte, mitä on tapahtunut?"
"Ja ettekö sitä tiedä… Kohta sen jälkeen kuin Cecilia parkani oli teistä eronnut ratsasti Olavi Akselinpoika, Brita neidin isä, palvelijoineen hänen vaunujensa perästä, kaadatti ne kumoon ja raastoi hänet niistä maantielle sekä läimäytti häntä kolmasti miekkansa lappeella…"
"Oletteko järjiltänne, Kirsti, mitä tuollainen on?… Sitenkö uskalletaan kohdella naista milt'ei kuninkaan silmien edessä! Huononpa täytyy totta tosiaan silloin olla Eerikki kuninkaan hallituksen!"
"Oikein sanotte, Engelbrekt, ja kunnon miehenä, mutta .. mutta…"
"Mitä teillä on sitten vastaan sanomista?"
"En oikein tiedä, miten minun pitäisi sanoa … kaikki naiset eivät ole semmoisille väkivaltaisuuksille alttiina, mutta Cecilia", vanha vaimo pyrskähti tällöin itkuun, "voi sentään, kyllä minä tiedän, miltä suru maistuu!"
"Mutta minä näin tuon ankaran ritarin paljastavan päänsä ja tervehtivän veljentytärtänne, Kirsti, enkä sen tähden voi käsittää, kuinka hän niin yht'äkkiä saattoi joutua tuolle päälle."
"Aivan suorastaan sen tähden, ett'ei Olavi herra koskaan ole tiennyt, missä väleissä Cecilia nykyään on kuninkaaseen. Hänen palvelijansa nauroivat sille, että hän niin kohteliaasti tervehti naista, jonka joka mies tiesi kuninkaan jalkavaimoksi, ja tämä sai hänet vimmoihinsa. 'Sano terveisten ohessa Eerikki kuninkaalle,' hän Cecilialle virkkoi, 'että tämä hänen rakkautensa saattaa menettää häneltä maat ja valtakunnat!' Cecilia parka, Cecilia parka, ei tiedä kukaan muu kuin minä, mitä rakkautesi on sinulle maksanut…! Totta näkyy olevan, mitä laulaa tuo pyhä runoilija:
"Synnit lemmen
Saavat koston kovan:
Hetken himot
Tuhon, turman tuovat."
Engelbrekt otti säälien surullista vaimoa kädestä.