"Jumalan äiti teitä suojelkoon, koska ette paennut minua, poika parkaa", kuiskasi nuorukainen. "Auttakaa minua, sillä te sen kyllä voitte tehdä. Isä on tuolla alhaalla tornissa, äiti makaa sairaana surusta ja huolista ja tänään hänet voudin palvelijat raastavat päivätyöhön tänne linnaan. Hän on varmaan siitä kuoleva, jollei… Luvatkaa puhua hänen puolestaan, luvatkaa se, ja minä olen rukoileva Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä teitä siunaamaan…"
"Mikä on nimesi…?"
"Nimeni on Erkki ja isäni on Lauri Olavinpoika, Niblen omistaja, — tai toisin sanoen", jatkoi hän omituisesti hymyillen, "se oli hänen talonsa kerran, ennen kuin…"
"Puhu pelkäämättä, mitä ajattelet, ystäväni", rohkaisi häntä kaunis tyttö, "onko isäsi kadottanut talonsa?"
Poika nyökäytti merkitsevästi päätänsä ja hillitty kostonhimo kuvastui hänen kasvoillaan.
"Vouti on ryöstänyt talon", vastasi hän, "isä oli varakkaimpia talonpoikia täällä linnan ympäristöllä ja hänen tiluksensa koskivat linnan tiluksiin ja sentähden piti hänen menettää maat ja mannut … mutta sitä tarinaa on pitkältä. Nyt on vaan henkeänsä poteva vaimo ja nälkäänsä nääntyvä poika jälellä koko jutusta… Sanokaa, sanokaa, tahdotteko auttaa tätä kuolintautiansa sairastavaa vaimoa?"
Samassa kajahti ytimiin tunkeva ääni portin vahtitornista. Sillä merkillä ilmoitettiin linnanväelle, että oli aika nousta ylös ja varustautua päivän töihin ja askareihin. Heti alkoikin ilmautua eloa kartanon moniin rakennuksiin, ovia auvottiin, askelia kuului ja palvelijapoikia juoksi tuon tuostakin tallirakennukselle päin. — Torven äänen kuullessaan vavahti luhdin eteisessä seisova kalpea poika ikäänkuin iskettynä, mutta hänen silmänsä salamoivat voimaa ja päättäväisyyttä.
Hän näytti vaan odottavan vastausta ryhtyäkseen johonkin uskaliaaseen tekoon, joka yksin nyt enää voi pelastaa hänet joutumasta torniin heitetyksi.
Vastausta hän ei tarvinnutkaan kauvan odottaa.
"Kyllä, kyllä, luota minuun, minä pyydän voutia…"