"Tuo kirottu vouti saattaa minut unhottamaan kaikki. Tarvitsettehan toki levätä!"
"Ja sinä itse myöskin, Kettil! Mutta yhden seikan tahdon sinulle sanoa tässä nyt puhuessamme kuninkaasta ja hänen voudeistansa. Ensin ovat kaikki lailliset keinot koeteltavat, ennen kuin väkivallalla oikeutta hankimme."
Sitten miehet toivottivat hyvää yötä toisilleen ja menivät levolle.
* * * * *
Seuraava päivä oli rukoussunnuntai. Aurinko nousi aivan pilvettömälle taivaalle ja valaisi kokonaan Piispanvuoren läntisellä puolella olevan kauniin maiseman. Noin neljännespeninkulman päässä siitä oli vanha Säterin kuninkaankartano lähellä Ljustern-järveä ja siitä luoteiseen, Dal-jokeen päin juoksevaa pientä virtaa. Tämän vierelle oli rakennettu muutamia sulatuspajoja sen malmin sulattamista varten, joka saatiin kruunun osasta Piispanvuorta.
Kuninkaankartanon ympäristö oli tavattoman kaunis; erittäinkin sen siksi teki se ihmeen ihana laakso, joka täältä pistää itää kohti lähes neljännespeninkulman verran ja sitten tekee jyrkän kulman pohjoista kohti. Ison Tunan ja Säterin välillä löytyy useita sellaisia syviä laaksoja, joiden syntyyn maanlaadun arvellaan olleen vaikuttamassa. Se on näet hienoa hiekkaa, joka juoksee pienenkin vedentulvan mukana ja sen tähden helposti uurtuu monta syltä syvälti. Sellaiset uurtumat tulevat kauneiksi, kun ne osittain peittyvät ruoholla ja ympärille kasvaa puita. Suuruudessa ja kauneudessa ei kuitenkaan yksikään vedä vertoja tälle Säterin läheisyydessä olevalle. Kesällä sen peittää mitä rehevin vihreys ja lehtipuiden tuuheiden oksien alitse luikertelee keskellä laaksoa pieni puro.
Nyt se oli tuoreessa ja vastapuhjenneessa asussaan, ikään kuin uudeksi kesäpäiväksi kevätauringon hereille suutelemana ja sen lämmittämänä, karistellen honkametsän sylissä nukkumiansa pitkiä talviunia. Lauhkea tuulahdus kulki kahisten hentojen lehtien välitse ja sai vihtakoivun oksat heilumaan edes takaisin pienen purosen laulaessa yksitoikkoista lauluansa, samalla kun sataset pikkulinnut livertelivät puiden latvoissa rakkautta ja rauhaa. Varmaan se oikuissaan luonto heitti tämän laakson tänne pohjolan tunturien ja synkkien metsäin keskelle — kisailevan ja leikkisän lapsosen arvekkaiden ja vakavain urosten keskelle. Mutta niinhän onkin, että vakavuus ja leikkisyys usein ovat rinnakkain hengettömässä luonnossa samate kuin ihmiselämässäkin.
Aivan kuin tätä päiväpaisteista ja keväistä kuvaa varten varta vasten hankittuina astui kaksi nuorta neitoa halki laakson. Molemmat olivat kauniita, mutta samallaista heidän suloutensa ei ollut. Toinen oli tumma toinen vaaleaverinen, mutta jonkinlainen haaveellinen suruvoittoisuus hymyili kummankin kasvoista, kenties ikään kuin kotiutuneempana toisissa, noissa vaaleain kiharain ympäröimissä. Molemmat näyttivät olevan siinä iässä, jolloin tyttö, naiseksi kehittyneenä, jonkinlaisella kummastuksella luo silmänsä ympärillensä ja katsoo asioita ja henkilöitä aivan toisenlaisilla silmillä kuin ennen. Tästä kenties sai selityksensä haaveellinen katse noissa tummissa silmissä, joille se muutoin näytti vieraalta. Saattoivatpa sen sentään herättää myöskin tuon toisen sanat, joita hän tarkkaavasti kuunteli.
"Niin, niin, kummasti tässä maailmassa käy", sanoi sinisilmä ohimennessään taittaen lehvän vihtakoivusta, "saattaa usein haluta sellaista, mikä on omaksi vahingoksi, ja usein kulkea onnensa ohitse ja tallata sen jalkainsa alle. Niin ei tehnyt pieni Signa, joka palveli kuninkaan kartanossa."
"Kuinkas sitte hänen kävi?" kysäsi mustasilmä.