"Se oli oikein ja niin sen piti käydä. Reipas kuninkaanpoika sai kun saikin morsiamensa. Mutta hääväki? … eikö saatu tietää morsiamen paenneen meren rannalle, eikö häntä ajettu takaa?"
"Ajettiin kyllä. Hänen morsiusneitinsä etsivät häntä ja sitten hekin tulivat rannalle. Mutta silloin oli jo kuninkaanpojan laiva lähtenyt rannasta ja nostanut purjeet."
Tyttöjen takaa kuului nyt askelia ja Kaarina kääntyi katsomaan laaksoa pitkin. Mutta hän ei saattanut nähdä pitkälle, puita kun oli paljon. Mustasilmä taas oli siihen määrin kietonut ajatuksensa pikku Roosaan, ett'ei ollut kuullut askelia eikä katsonut taaksensakaan.
"No, kai he tulivat rannalle ja ritari tuli palvelijoineen ja kuningas lasketti laivansa vesille…?"
"Ei, ei! Neitoset tulivat ja morsian seisoi peräkeulassa ja tervehti heitä. Tässä saatte kuulla." Ja hän alkoi laulaa:
"Isälle, äidilleni terveiset sanokaa:
Ei syytä mua surra, levossa olla saa!"
"Ja kaikki tervehtikää myös hellää sulhoain:
Hän elköön mua surko, kyll' toisen saa hän ain!"
Mut sylihin herttuan tyttö jo kohta nukahtaa —
Siveys ja kunnia tallella on!
Ja muiden maiden ääriss' hän vasta havahtaa.
Yhä kukkivat ruusut ja liljat.
"Ja oikeinko se on totta, että talonpoikaistytöstä tuli kuninkaanpojan morsian?"
"Tottako?" huudahti laulaja, ikään kuin olisi kovasti loukkautunut sellaisesta kysymyksestä.