Näin sanoen hän irroitti hänet hiljaa itsestään ja ottaen hänen molemmat kätensä omiinsa katsoi häntä syvälle silmiin.
"Ei mitään kyyneliä, vaimo", lisäsi hän, "Engelbrektin vaimo ei saa itkeä! Jos Jumala tahtoo, tapaamme kyllä taas toisemme täällä, jollei, tapaamme taivaassa."
Vaimo viittasi ystävällisesti ja omituista, sydämellistä voimaa hehkuivat hänen silmänsä.
Samassa astui Herman huoneeseen.
"Nyt luulen kaikki olevan valmiina", sanoi hän ja pysähtyi kunnioittavasti Engelbrektin eteen.
"Entä voudin vakoojat?" kysyi Engelbrekt.
"Näitkö siis hänet…?"
"Näin yhden, mutta tuskinpa hän oli ainoa. Oletko varma siitä, Herman, ett'ei tämä saanut toimiasi urkituksi?"
"Eihän sitä aina voi tietää, missä käärme kierteleikse", vastasi Herman, "mutta tuskinpa luulen voudin saavan lähtömme hetkeä tietoonsa siitä, mitä hänen tiedonhankkijansa ovat nähneet ja kuulleet täällä pihamaallasi, isä. Pekan tapasin kotimatkalla ja kerroin hänelle, mitä oli tekeillä, ja käskin hänen viemään hevosemme pohjoiseen päin ja kiertotietä yhtymään meihin Ornäsin luona. Minä aavistin kaikkia meidän toimiamme mitä tarkimmin valvottavan ja sen tähden käskin Pekan viedä hevoset satuloimattomina. Juuri kun hän oli lähtemässä, juolahti mieleeni heittää silmäys pitkin tietä, enkä ollut erehtynytkään. Näin ja tunsin Kirjuri-Martin, jota te, isä, olette sanonut voudin kätyriksi. Sen tähden huusin rengille aikovamme lähteä huomenna. Satulat lähetin vanhan Keihäs-Juhani-Björninpojan poikain mukana. He olivat tullessani molemmat täällä tuvassa, ja kun heille ilmoitin, mitä oli tarvis, niin he olivat heti myöntyväiset. Gunnar läksi ensin. Hänellä oli sinun satulasi matkassaan. Lassi taas, joka tuli vastaasi, vei minun satulani takanansa hevosen selässä. Mielestäni ei veneessä pitänyt olla liikaa painoa, jos mieli sen kulkea hyvää vauhtia."
"Tietäköönpä vouti lähtöajan tai elköön", sanoi Engelbrekt vähän aikaa oltuansa vaiti. "Jumalan nimessä lähdemme P. Yrjänän veljeyskokouksesta. Kaikki mitä tehdä voi, on tehty. Kiitos, Herman!"