"No hyvä, vanha ystävä, tämäniltaisen veljeskokouksen päätyttyä lähdemme matkalle. Sinä pidät veneen reilassa rannassa, mutta omaksi asiaksesi jää päästä sinne joutumatta tarpeettomain pahasilmäisten nähtäväksi. Vouti näes on täällä, hän tietää, mitä tänään on puuhattu, hän kuuli sen itse. Nyt on ensiksi päästävä kohtaamasta häntä tai hänen vakoojiansa."
"Hyvä, sen teen… Mutta joko tänä iltana? Kaikkihan sanovat sinun lähtevän vasta huomenna?"
"Niin on sanottu voudin tähden…"
"Ymmärrän … ja sitä virttä on veisattava, kunnes vouti ja hänen ratsumiehensä ovat saaneet pitkän nenän, kyllä ymmärrän."
Sillä läksi vanha palvelija. Vielä oli muutamia tunteja jälellä veljeystoverien kokoutumisaikaan ja Engelbrekt tahtoi käyttää niitä mennäkseen kaivokselle tarkastamaan työmiehiänsä sekä, jos mahdollista, tavatakseen pater Johannesta, munkkia, jonka hän kummastuksekseen huomasi välttävän hänen taloansa, vaikka äskettäin oli saapunut paikkakunnalle.
Hän meni, mutta palasi parin tunnin kuluttua ja kysyi silloin jotenkin levottomana, eikö pateria ollut näkynyt. Saatuaan kieltävän vastauksen oli hän lähtemässä ulos, mutta samalla avautui ovi hänen takanansa ja Hannu kreivi ilmautui kynnykselle.
"Aioin lähettää teitä noutamaan", sanoi hän, "mutta pelkäsin herättäväni huomiota ja tulin sen tähden itse luoksenne. Tuon uutisia, jotka eivät minusta näytä niinkään vähäpätöisiltä."
"Ja koskevatko ne minua?" kysyi Engelbrekt.
"Teitä ja matkaanne…"
"Näyttääpä siltä kuin piankin olisitte saanut tilaisuuden osottaa minulle ystävyyttänne, Hannu kreivi."