"Nyt", sanoi hän, "kuuluu arkkipiispa Arnoldin tila olevan huono. Hän on Arnossa ja minä olen kuullut rahvaan sanovan, ett'ei hänellä enää mahtane olla yhtään tervettä päivää odotettavissa. Mutta surettavalta tuntuu kuulla rahvaan puhuvan, ett'ei pahempaa konnaa ole koskaan pappina ollut. Hänen tautinsa kuuluu olevan inhottava…"
"Niin, niin", jatkoi piispa, "häpeällinen tauti. Mutta enemmän aihetta tänne tulooni antoi kuitenkin pyhän kirkon asia. Luulin täällä tapaavani arvoisan veljeni, Olavi piispan, mutta hän lienee nyt juuri lähtenyt Upsalan hiippakuntaan ja, palvelijainsa puheen mukaan, käymään Arnossa sairaan arkkipiispan luona."
"No niin, hurskas isä", sanoi silloin Krister herra, "minusta näyttää sopivalta, että nyt tulette vieraakseni Räfvelstadiin, koska aiotte mennä Olavi piispaa tapaamaan. Minä lähetän sanan hänelle, että hän palatessaan poikkeaa talooni. Siellä sitten voitte parhaiten pyhistä asioistanne keskustella. Pitkältä ei ole myöskään Tuomas piispan luokse Strängnäsiin…"
"Kiitos hyväntahtoisuudestanne, herra Krister Niilonpoika! Jollei Olavi piispa palaja ennen iltaa, niin lähden huomenna matkalle, ja silloin pitänen sananne mielessäni."
Pöytä oli jo kaikenlaisia ruokalajeja täynnä ja jo oltiin valmiit käymään aterialle. Jösse Eerikinpoika ei ollut säästellyt mitään ja varsinkin Knuutti piispa kehui häntä sangen onnelliseksi, koska hän voi hankkia sellaista ruokaa loukkaamatta kirkon sääntöjä ja yleistä paastonaikaista järjestystä.
Nuoremmat herrat lähentelivät naistenpuolta ja kohta syntyi salin sillä puolella vilkas keskustelu, jota naurunremahdukset tuon tuostakin keskeyttivät. Parhaiten kunnostivat itsensä herra Juhani Kristerinpoika ja herra Niilo Steninpoika, mutta myöskin herra Kaarlo Knuutinpoika yhtyi siihen vilkkaaseen leikinlaskuun, jota siellä pidettiin. Rouva Ebba Krummedik oli silloin panevinaan merkille, että hän kernaimmin loi katseensa kauniiseen Kaarina Kaarlontyttäreen.
Kaarina neiti ja Agnes olivat liittyneet toistensa seuraan, mutta he olivat kuin yö ja päivä. Edellinen oli valkoverinen pohjan kaunotar, jonka suuret tummansiniset silmät säihkyivät eloa ja iloa. Agneksen kauneus oli aivan toista lajia ja tässä tilaisuudessa näytti siltä, kuin hän olisi ollut läpinäkyvällä suruhunnulla verhottu. Hän tosin hymyili pilapuheille, mutta hymyily oli väkinäistä ja hänen katseensa oli uneileva. Jokin tärkeä asia, mutta sellainen, joka oli vieras hänen ympäristölleen, täytti nähtävästi koko hänen sielunsa.
Hänen edessään seisoi nuori Maunu Pentinpoika. Hänen silmänsä tähystivät hekkuman ilmeellä Agnesta. Ritarin suu hymyili ja hän oli väsymätön kokiessaan miellyttää tummasilmäistä impeä. Mutta tämän tummat silmäripset kohosivat harvoin niin korkealle, että ritari sai katsoa hänen kauneihin silmiinsä, ja hymy, joka hänen huulensa pani väreille, oli niin raukea, että ritarin miellyttämisinnon olisi pitänyt jäähtyä, jolleivät hänen aikeensa tyttöön nähden olisi olleet vakavat.
"Nyt olen ollut ritarinanne, arvoisa neiti, matkalla Göksholmasta tänne", sanoi vihdoin Maunu herra pakottaakseen harvapuheisen tytön jotakin varmaa vastaamaan, "mutta te ette kuitenkaan ole minulle antanut mitään kihlamerkkiä. Onhan kuitenkin tapana, että ritarilla on jokin merkki sydämensä valitulta…"
"Saattaahan sydämenne valittu, herra Maunu Pentinpoika", vastasi Agnes koettaen hymyillä, "olla tietämätön valitsemisesta."