Munkki ei kuitenkaan välittänyt noista ihmettelevistä ja huolettomista väkijoukoista, hän kulki verkalleen eteenpäin, ja kun vaimoineen ja tyttärineen kulkevia porvareita ei enää kuulunut, meni hän muutamalle tien vieressä olevalle mäelle, josta saattoi nähdä isolle tasangolle. Täällä hän viipyi kauvan alinomaa tähystellen pohjoiseen päin, ikään kuin olisi odottanut saavansa siltä suunnalta nähdä jonkun tulevan tietä pitkin. Linköpingin puolelta tulevan ison ratsumiesjoukon melu ei ollenkaan herättänyt hänen huomiotansa. Mutta pohjoispuolelta ei kuulunut mitään ja vihdoin hänkin nousi pystyyn ja läksi kulkemaan takaisin kaupunkiin päin. Vähän väliä hän kuitenkin käänsihe takaisin päin ja pysähtyi vähintäkin ääntä kuuntelemaan.
Tällä tavoin hän oli joutunut kaupunkiin, jossa hän kulki muutamaa niistä kaduista, jotka veivät luostarille päin. Silloin ajoi ratsumies vaahtoisella hevosella täyttä laukkaa katua pitkin, mutta pysähtyi munkin eteen ja kysyi:
"Oletko nähnyt, hurskas isä, onko Linköpingin piispa Knuutti ratsastanut tänne sisälle?"
Se oli pieni mutta kaunisvartaloinen mies. Hän istui kääriytyneenä pitkään viittaan, joka ulottui jalkoihin asti, ja hänen hattunsa punainen sulkatöyhtö riippui pitkin selkää. Munkki säpsähti hänen puhutellessaan, ikään kuin olisi hämärästä huolimatta tuntenut hänet pystyyn nostetun viitankauluksenkin läpi.
Munkki vastasi hänen kysymyksiinsä kieltävästi ja ratsumies ajoi katua edelleen, kunnes luostarin puutarhan kulmassa taas tapasi miehen, jolle hän luultavasti toisti saman kysymyksen. Saamansa vastauksen johdosta hän silloin kääntyi kulmasta ja ajoi luostarin kartanolle. Täällä hän pysähtyi ja laskeutui hevosensa selästä, jonka hän jätti muutamalle ympärillä seisovista katsojista sekä lähestyi sitten luostarin porttia. Hänen vähän aikaa odotettuansa avattiin portti ja mies meni siitä sisälle.
Mutta munkki ei ollut päästänyt häntä näkyvistään, vaan seisoi myöskin kohta luostarin portilla.
"Arvoisa veli, onko Knuutti piispa täällä?" kysyi hän, kun muutaman birgittiläismunkin pää näyttäytyi portin kupeella olevasta pienestä aukosta.
"On, veli!" vastasi munkinpää.
"Minulla on hänelle tärkeitä asioita, jotka eivät siedä viivytystä!"
Munkinpää hävisi ja kului muutamia silmänräpäyksiä, jotka näyttivät dominikaanimunkille olevan hyvin sietämättömiä, päättäen siitä, että hän tuon tuostakin levottomasti katsahti portinaukkoon.