"Ja jollei hän tule", kuului piispa keskeyttävän.
"Tarjotkaa hänelle kuninkaan nimessä valtakunnan linnoista, minkä hän itse tahtoo valita, tarjotkaa ja asettakaa niin, että on päteviä todistajia hänen vastaustansa kuulemassa, niin kyllä hän tulee ja te voitte tehdä hänelle, mitä kapinoitsija ansaitsee."
"Luuletteko sitten hänen suostuvan tarjoukseen?"
"Olen siitä varma ja silloin teillä on se todistuksena, että hän itsekkäistä pyyteistä on yllyttänyt valtakunnan rahvaan aseihin oikeata herraansa ja kuningastaan vastaan. Sigge piispalle olen asiasta puhunut, samoin herra Birger Trollelle, ja he ovat hyväksyneet neuvoni…"
"Valtakunnan ja rauhan tähden ovat ne tosiaankin hyviä neuvoja, Juhani
Wale."
Vastapäiseen kuoriin saatossa kulkevien nunnain juhlallinen laulu hämmensi puhelevien äänet ja munkki vetäytyi äkisti takaisin ja hävisi muutaman patsaan synkkään varjoon. Kun laulu oli tauonnut ja nunnat lähteneet kirkosta, avautui munkkien rukoushuoneen aitaus ja piispa ynnä Juhani Wale, joka vielä oli viittaansa kääriytynyt, läksivät astumaan halki kirkon. Ison käytävän kohdalla, johon pääalttarin luona oleva pyhimysarkku näkyi, sekä piispa että vouti tekivät ristinmerkin ja menivät sitten joutuisin askelin ulos kirkosta.
Yht'äkkiä oli kirkossa hiljaista ja juhlallista. Tuntui siltä kuin sisarten laulun sävelet olisivat pysähtyneet holvien alle vihkimään rauhaan lepokammioissaan lepääviä vainajia. Ja kuun säteet kisailivat alttarien ja lukuisten pyhimyskuvain ympärillä ja hautakivien päällä ja muodostelivat kehiä toistensa viereen, mutta lakkaamatta vaihettaen paikkaa, ikään kuin täällä olisi henkiolentoja liikkunut.
Sieluun viriää aina omituinen tunne, kun ihminen on yksinään kirkossa, etenkin kun yön varjot peittävät maan. Korkeat ja pyhät tunteet valtaavat ehdottomasti sydämen, näkymätön mutta mahtava käsi koskettelee sen hienoja kieliä ja ajatuksia syntyy, joita tuskin voi ymmärtää, mutta jotka täyttävät sielun ja ikään kuin vievät sen pois avaruuksiin, ennen näkemättömiin taikka jo aikoja sitten unhotettuihin. Sielusta itsestään riippuu, tulevatko nämä ajatukset valkoisin kyyhkysensiivin, lempeinä ja suloisina kuin auringonsäde lehdon kukkaisia suudellessaan, vai mustina ja synkeinä kuin jyrisevä ukkonen ja turvattoman omantunnon murskaksi rusentaen.
Pitkävartaloiseen munkkiinkin vaikutti se voima, mikä tällä pyhällä paikalla oli. Hän seisoi kauvan liikkumatta patsaan varjossa ja katseli kirkkoa ja hänen silmänsä paloivat, ikään kuin hän pimeän halki olisi nähnyt kokonaisen maailman täynnä kummallisia olentoja. Engelbrekt se ensinnä kulki hänen mielikuvituksensa näyttämöllä — Engelbrekt ja ne, jotka kavalasti hiiviskelivät hänen jälkiänsä, koettaen, tokko tuon jalon miehen sydäntä voisi turmella, myrkyttää, niin kuin käärme kukkaisen paratiisin yrttitarhassa.
Engelbrekt rukoili — siltä hänestä tuntui — rukoili Jumalaa aamuauringon loisteessa ja kirkastunut hymy, ylenluonnollinen rauha loisti hänen silmistään, vallitsi hänen avomielisellä miehekkäällä otsallaan, kun taas huulet kuiskailivat puhtaimman alttiiksi antaumuksen pyhiä lupauksia. Mutta sankarin rakkaan kuvan takaa nousi mustia haamuja, jotka milloin lähenivät, milloin hävisivät, kunnes yht'kkiä muutama heistä takaapäin työnsi miekan sankarin poveen.