Tyttö nosti päätänsä ja oli kuin mielipuolisuuden sumu olisi hänen katseestaan kaikonnut.
"Tunnen, tunnen, ja Kirsti on täällä sinun tähtesi", kuiskasi tyttö, "sinun tähtesi ja suden tähden, hiljaa, hiljaa, hän vainuaa saalista … katso, tuolla … tuolla!"
Kirsti nousi hiljaa mutta vastustamatta ja hänen silmänsä tuijottivat yli ympärysmuurin sisäpuolella olevan suuren aukean kohdistuen johonkin esineeseen vastakkaisella puolella. Noustuaan pystyyn hän kumartui eteenpäin ja ojensi kätensä, ikään kuin joku vastustamaton voima olisi häntä vetänyt. Engelbrekt katsoi myöskin samanne päin, mutta ei nähnyt mitään. Kirsti hiipi hiljaa ja äänettömästi muurin varjoon. Häntä olisi luullut henkiolennoksi, niin hän näytti häviävän pimeään.
"Veli", kuului silloin Niilon ääni Engelbrektin takaa, "sinua tapaamaan on tullut mies, jota varmaan kaikista vähimmin olet odottanut … neuvoin häntä menemään linnansaliin…"
"Ja kuka on se vieras?"
"Belgsting!"
"Belgsting", virkahti Engelbrekt ja outo vavistus valtasi hänet.
"Katso tuonne, käänny ympäri, Engelbrekt, niin voit itse nähdä, hän nousee nyt portaille. Minä hämmästyin itse, kun hän sanoi nimensä, että tuskin sain vastatuksi hänen kysymykseensä."
Miehen vielä puhuessa kuului raksahdus jousenjänteestä, jolta nuoli äsken juuri oli lentänyt, ja käännyttyään Engelbrekt näki tuon kookkaan tuttavan sankarihaamun kaatuvan syrjään portailta. Toinen pitkä haamu juoksi samassa synkimmästä varjosta aukean yli ja riemuitseva ääni huusi:
"Nyt, Engelbrekt, kaadoin sinut kuitenkin!"