Örebron linnan asukkaille tuli kolkko yö. Aamun sarastaessa Engelbrekt seisoi ystävänsä ruumispaarien ääressä. Hänellä oli kädessä kaksi nuolta. Huomattuaan että ne olivat lähteneet samasta viinestä, josta sekin, mikä Belgstingin surmasi, hän pani ne toisten joukkoon, jotka yhdessä jousen kanssa oli pantu kuolleen jalkoihin. Hänen kaulassaan välkkyivät hopeavitjat ja ympärillä palavat vahakynttilät loivat lekuttavaa valoansa sekä vitjoihin että nuoliin. Molempien näiden kalleuksien piti seurata häntä hautaan, se oli Engelbrektin tahto.
Engelbrekt viipyi kauvan ruumiin ääressä ja näytti tarkastelevan noita vielä kuolemassakin kauniita kasvoja, joiden hymyilevä suu toi mieleen onnellisen kuolinhetken. Vasta takaa kuuluvien raskaiden askelien ääni herätti Engelbrektin aatoksistaan. Se oli Ulvi. Hänellä oli pää siteissä ja jääharmaassa parrassa näkyi vielä veripisaroita.
"Tulen veneiltä", sanoi hän, "ne ovat valmiina venevalkamassa ja sinun hevosesi odottelee linnanovella!"
"Hyvä", vastasi Engelbrekt, "mutta kuinka on laitasi?"
"Pyhä Yrjänä sen tiesi, isäntä, mutta kun onnettomuus sattuu, niin se sattuu … mutta kun menin talliin, raivosi vanha Valko kuin riivattu pilttuussa, ja vaikka meidän pitäisi olla ja olemmekin vanhoja ystäviä, niin potkaisi se minua päähän, juuri kun sinun hevosesi kavioita katsottuani oikaisin itseni … minä tuperruin nurin vielä vanhoillani ja vieläkin tuntuu päätäni pyörryttävän…"
"Sinun täytyy saada hyvän lääkärin hoitoa, Ulvi … minä en voi odotella, mutta kun pater Gislo, jota heti lähetämme noutamaan, sallii, pitää sinun tulla perästä Tukholmaan…"
"Engelbrekt", huudahti vanhus temmaten pois siteen, "mitä tästä naarmusta!"
Kohta tuli kuitenkin selville, että haava oli paljoa pahempi, kuin minä vanhus sitä piti. Veritulva peitti hänen kasvonsa ja hän olisi kaatunut lattialle, jollei Engelbrekt olisi ennättänyt toisella kädellään tarttua hänen vyötäisiinsä. Hän käski muutaman ohitse kulkevan palvelijan heti kutsua veljeä sekä viipymättä mennä kaupungin luostarista noutamaan pater Gisloa, erästä lääkitsemistaidostaan tunnettua munkkia. Niilo Engelbrektinpoika tuli heti sen jälkeen ja sulki veritulvan panemalla paikalleen pois heitetyn siteen.
Sitten Engelbrekt riensi ulos uskottuaan vanhan palvelijansa veljensä hoitoon.
"Varo Albrektia, isäntä", huusi Ulvi perästä, juuri kun Engelbrekt astui kynnyksen yli.