Oli viimeinen sunnuntai ennen juhannusta. Koko joukko rahvasta oli
kokoutunut Vaskivuorelle, jossa jumalanpalvelus äsken oli päättynyt.
Engelbrekt ja joukko vuoritilallisia ja talonpoikia olivat käyneet
Herran ehtoollisella.
Hiljaa ja vakavina tulivat kookkaat miehet pienestä kirkosta. Kirkkomäelle pysähtyi Engelbrekt ja miehet asettuivat hänen ympärilleen. Kun äänettömyys oli syntynyt ja kaikkien silmät oli häneen luotuina, niin hän sanoi:
"Sanotaan pahain aikain taas palajavan seuduillemme, mutta jos mieli tätä kurjuutta milloinkaan saada loppumaan, niin täytyy meidän mennä kauvemmaksi seuduiltamme kuin Vesteråsin linnalle. Minä arvelen, että koko valtakunta täytyy vapauttaa, ennen kuin laki ja oikeus meille pääsevät perehtymään. Olemme alkaneet Jumalan nimessä, minä olen vannonut valani Jumalan edessä hänen alttarinsa ääressä, samoin tekin, sen tiedän, mutta minä tahdon tässä teidän edessänne ja kaiken kansan edessä toistaa valani. Teidän avullanne tahdon vapauttaa Ruotsinmaan kaikista ulkomaalaisista voudeista, ja ennen kuin se on tehty, en tahdo pistää miekkaani tuppeen, taikkapa menköön minulta henki, niin totta kuin kaikkivoipa Jumala ja pyhä Eerikki-kuningas minua kuulkoot."
"Sen vannomme mekin, niin totta kuin Jumala meitä auttakoon!" toistivat miehet hänen ympärillänsä, ja paljastetut miekat välähtelivät päivää vasten ja tuhannet äänet huusivat hyväksymisensä Engelbrektin ja miesten sanoille kellojen juhlallisten äänten täyttäessä avaruuden.
Sitten päivän kuluessa miehet keskustelivat paljon matkaanlähdön ajasta, kokoontumispaikasta ja mitä ylimalkaan oli otettava huomioon. Mutta illan tullen olivat useimmat lähteneet eri teitä koteihinsa.
Illallista syötäessä oli Engelbrekt yksin vaimonsa ja palvelusväkensä kanssa, mutta vielä heidän pöydässä istuessaan tuli pater Johannes ja kohta sen jälkeen Erkki. Jälkimmäisellä näytti olevan hyvin tärkeitä asioita mielessä. Hänen poskensa punottivat ja hiki valui hänen otsaltaan, mutta hänen tulinen ja päättäväinen katseensa ilmaisi selvästi, ett'ei hän pitänyt väsymyksestä väliä.
Aterian päätyttyä ja kun ruokaluvut olivat luetut, yltyi pojan levottomuus. Selvästi hänellä oli mielessä jotakin, jonka hän tahtoi isännälle ilmoittaa. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt sitä huomaavan. Hän viittasi Björn vanhusta jäämään ja ukko noudatti tavallisella ylpeydellään isäntänsä tahtoa.
"Nyt on aika tullut, Björn", sanoi Engelbrekt, "ja nyt tahdon sinut mukaan, Björn. Me tulemme kulkemaan pitkiä matkoja ja Jumala tietää, saammeko enää koskaan nähdä kotomme vuoria ja sulattomme vaskensavua. Saat kuitenkin itse valita, vanha ystävä…"
"Valita", huudahti tuo jäykkä mies äänellä, joka tuskin pääsi itkulta kuulumaan, ja sen näköisenä, kuin olisi hävennyt kykenemättömyyttään mielenliikutustaan hillitsemään, "valita, isäntä, tiedäthän kyllä, mihin mieluimmin tahdon pääni kallistaa, kun kuolema kutsuu…? miksi puhetta valitsemisesta?"
"Tiesin sen, vanhus! Laittaudu sitten valmiiksi, me emme enää eroa!"