"Myrsky tulee, Olavi, mutta ole huoletta, me tulemme voittamaan, sillä
Herran sana on totuus!"
Ja seuraavana päivänä kutsuttiin Olavi kuninkaan luo. Hän oli tulta ja liekkiä. Piispa Hannulta oli tullut kirjeitä Olavin avioliiton johdosta, se oli pahennus koko maalle eikä voinut tietää, eikö se kantaisi samoja hedelmiä kuin uudestakastajain levottomuudetkin olivat uhanneet saada aikaan.
Mutta Olavi kuunteli tyynesti suuttunutta kuningasta, ja kun tämä oli kuohunut kuohuttavansa, esitti hän selvästi ja sitovasti, kuten kerran ennen kanslerille, mikä hänet oli saattanut ottamaan tämän askeleen, ja kuningas tyyntyi verrattain pian.
"No hyvä", sanoi hän, "saatte vastata puolestanne, mestari Olavi!"
Ja Olavi lähti.
Illalla istuivat hänen äitinsä ja vaimonsa käsitöineen takkavalkean ääressä, ja hän itse luki muuatta valmista kappaletta raamatun käännöksestä, kun eteisestä kuuluivat voimakkaat askelet, jotka pysähtyivät sen huoneen ovelle, missä he olivat.
Ovi aukeni, ja kuningas astui sisään kanslerin keralla.
Voimme helposti käsittää asukkaiden kummastuksen ja hämmästyksen. Itse äitivanhuskin, joka kuitenkin piti esikoistaan niin ylhäisenä, joutui aivan pois suunniltaan nähdessään kuninkaan astuvan hänen poikansa asunnon kynnyksen ylitse.
Kuningas tervehti ystävällisesti, taputti vapisevaa mummoa olalle ja kääntyi sen jälkeen Olaviin.
"Olette urhea soturi, mestari Olavi", sanoi hän hymyillen. "Mutta puhuteltuani mestari Lauria olen havainnut teidän olevan oikeassa. Niin sen täytyy olla, se on isku vanhan lahon puun juureen. Tuossa on käteni, mestari, voitte luottaa minuun mitä tapahtuneekin."