Nämä kaksi miestä, joista toinen ylpeällä käynnillään ja käytöksellään selvästi ilmaisi olevansa arvoltaan ylhäisempi kuin toverinsa, kulkivat tietä vilkkaasti keskustellen ja heidän puheensa tuli yhä äänekkäämmäksi, kun he olivat ehtineet portti tornin holvien lävitse ja siltaa myöten lähenivät luostaripihan sisempää porttia. Oikeastaan vain edellämainittu munkeista puhui. Toinen rajottui ainoastaan huudahdellen tai muita katkonaisia lauseita äännähdellen seuraamaan esimiehensä puhetta. Mutta kun he menivät sillan ylitse ja puhujan sanatulva näytti onnellisesti päässeen loppuun, lausui toinen:
"Käsitän jokseenkin vähän sanojenne oikeaa merkitystä, arvoisa veli priori, mutta asia näyttää minusta olevan paljo yksinkertaisempi kuin olette sen käsittänyt…"
"Mitä tahdotte sillä sanoa, Martti Skytte?" keskeytti priori kiihkeästi ja tähysti terävällä silmäparillaan nöyrään munkkiin.
"Tarkotan vain sitä, arvoisa veli priori", vastasi munkki sävyisällä äänellä, "että monella taistelijalla saattaa vihollisten joukossa olla ystäviä hänen aavistamattaan. Minusta näyttää kuin pitäisi tarkasti tutkia vihollisensa, ja varmaankaan eivät ne käsivarret, jotka tänään kävivät kiinni pyhän Jumalanäidin kuvaan kaupunginkirkossa, kuuluneet niihin, joita mestari Olavi johtaa…"
"Ja kumpi heistä, Melchior Rink vai mestari Olavi, mahtanee olla pyhän kirkon ystävä?"
"Se, arvoisa veli priori, joka samoinkuin pyhä kirkkokin pyrkii totuuteen!"
"Totuuteen … totuuteen, sanotte, Martti", huudahti priori ja pysähtyi äkkiä sillalla. "Totinen perustus on jo laskettu ja sillä lepää pyhä kirkko. Ken puhuu kirkkoa vastaan, hän puhuu totuutta vastaan."
Molemmat miehet seisoivat aivan sisemmän portin edessä, niin että heidät hyvin saattoi nähdä sisäpuolelta, ympärysmuurin ja luostarikirkon väliseltä aukealta paikalta, ja eräs harmaaveli, joka oli dominikaanipriorin huomannut, riensi kiireisin askelin häntä vastaan, tuoden tiedon, että niin hyvin piispa Pietari kuin arkkipiispa odottivat häntä kärsimättömästi. Tämä sai priorin kokonaan katkaisemaan keskustelunsa munkin kera, mutta ennenkuin hän erosi hänestä, kohotti hän oikean kätensä kaksi sormea ja sanoi tärkeän näköisenä:
"Pyhien veli- ja sisar-luostarien arvo alkaa aleta, sanotaan, mutta siinä ei ole ihmettelemistä, kun ne elättävät kyykäärmeitä helmassaan. Katsokaa, Martti Skytte, ettette kuulu niihin, sillä sanon teille, ja pankaa merkille sanani, kirkon valta on suuri, ja voi häntä, ken uskaltaa käydä sen kimppuun. Sen sanon minä, pyhän dominikaaniveljeskunnan kenraalivikaario tällä hetkellä … siinä on teille jotakin mietittävää, ja saatte olla varma siitä, että silmäni seuraavat joka askeltanne."
Näin sanottuaan riensi kenraalivikaario ja priori luostaripihan ylitse suureen luostarirakennukseen, joka sijaitsi kirkon kera rinnatusten, ulottuen yhtä kauvas kuin sekin itään ja länteen. Tämän rakennuksen itäisessä päätyseinässä oli ovi pienemmän ulkonevan katoksen alla. Tämän yläpuolelle oli laitettu neljä korkeaa ja kapeaa ikkunaa, jotka päästivät niukkaa valoa täällä sijaitsevaan suureen huoneeseen. Tässä huoneessa olivat äsken valittu arkkipiispa Johannes Magnus ja edellä mainittu piispa Pietari, liikanimeltä Sunnanväder, joka edellisenä vuonna oli valittu Vesteråsin piispaksi, mutta muutamien kuukausien jälkeen oli ankara kuningas hänet aivan äkkiä erottanut tästä korkeasta virasta. Molemmat kirkkovaltiaat istuivat kahdessa mukavassa nojatuolissa, ja heidän edessään seisoi vanhempi mies maallisessa puvussa ja miekka sivulla. Hieman syrjemmässä, arkkipiispan takana, istui harmaaveljesten ministeri, kuten heidän korkeinta esimiestänsä nimitettiin.