"Niin, te voitte tehdä sen." Hän vaikeni hetkeksi, ja hänen katseensa näytti tunkeutuvan tytön sielun syvyyteen, ja sitte lisäsi hän: "Tahdotte kai tekin!"
"Ja mitä haluatte sitte minulta?"
"Teidän on taivutettava mestari Olavi saapumaan tänään
Harmaamunkkiluostariin".
"Harmaamunkkiluostariin?"
"Niin, kolmen aikaan iltapäivällä odottavat häntä siellä hyvät ystävät, jotka ovat päättäneet tehdä kaikkensa hänen hyväkseen … sanokaa minulle, neitsyt, että suostutte pyyntööni … tahdotte kysyä, miksi en puhuttele häntä itseään. Olen tehnyt sen, mutta hän on evännyt, hän ei luota lainkaan sanoihini! Teihin hän luottaa, teidän pyyntöönne ei hän voi olla suostumatta, ja te tunnette minut…"
Kaikki tämä sanottiin sangen nopeaan, ja nuorella tytöllä, jonka mieli aivan luonnollisesti oli kiintynyt asiaan, joka mitä lähimmin kävi yhteen sen kanssa, mistä munkki puhui, ei tällä hetkellä ollut mitään väitettävää vastaan. Vaara, joka uhkasi miestä, kenen pelastuksesta ja tulevasta onnesta munkki oli puhunut varmuudella ja luottamuksella, ikäänkuin lainaten parhaan ystävän katseen ja äänen, sai aikaan, että tyttö suostui hänen pyyntöönsä, sitä lähemmin miettimättä.
Hirveä rähinä perällä saarnastuolin luona ikäänkuin vahvisti hänen lupauksensa. Keppien kiihkeät iskut kalahtelivat siellä vastatusten, kuuluen ympäri kirkkoa, ja karhea ääni, joka ensiksi oli kohonnut saarnan aikana, kuului huutavan kaikkien muiden ylitse: "Nyt on hetkesi lyönyt, koira … viipyy viikomman, ennenkuin jälleen nouset pyttyysi."
Enempää ei tyttö kuullut. Saarnastuolin luota hajaantuivat taistelijat ympäri kirkkoa. Kaikki tyyni muuttui hirvittäväksi varjonäytelmäksi. Munkki, vanha nainen, mestari Olavi, kaikki hämmentyi ainoaksi sekamelskaksi. Tyttö pyörtyi ja vaipui lattialle pilarin juurelle.
Mutta temppeliä kaiuttivat valloilleen päässeet taistelun henget. Kaikki, jotka voivat paeta, väistyivät tieltä. Vanhaan naiseen tarttui pari väkevää kättä, jotka veivät, hän ei tiennyt kuinka, hänet ryntäävän joukon jaloista pois. Hänen pelastajansa oli kummallinen mies näöltään. Hän oli tullut kirkkoon uudestakastajain kera, ja hän oli seurannut heidän mukanaan saarnastuolin luo, mutta siellä oli hän pysähtynyt ja pikemmin vajonnut katselemaan pelotonta saarnaajaa kuin tämän sanojen tajuamisesta joutunut toimettomaksi. Hartauden valtaamana ei hän kuitenkaan näyttänyt olevan. Silmä oli kyllä kiinnitetty mestari Olaviin, mutta katse oli ilmeetön, ja suu vetääntyi miltei hymyyn. Toisten syöksyessä eteenpäin seisoi hän vielä paikoillaan. Vasta kuultuaan johtajan huudon hypähti hän pystyyn ja tahtoi lähteä matkaansa. Mutta samalla oli hän tullut silmänneeksi siihen suuntaan, missä molemmat naiset, jotka olivat joutuneet munkkien huomion esineeksi, olivat, ja hänen katseensa pysähtyi nuoreen tyttöön. Nyt ei se enää ollut ilmeetön. Nyt syttyi siinä liekki, niin lämmin ja kirkas, että se levitti hohteensa pöhönaamalle kauttaaltaan. Niin kaunis oli tämä katse, että takkuinen harmaasuortuvainen tukka ja hoitamaton parta sen loisteessa ikäänkuin häipyivät näkymättömiin.
Mahtoiko juomarin aivoissa herätä eloon joku aikoja sitten himmennyt lapsuudenkuva tai olisiko niihin eksynyt jotakin mestari Olavin sanoista ja, yhtyneenä näiden kauniiden, neitseellisten kasvojen näkemiseen, sytyttänyt valon säkenen jostakin paremmasta, joka oli tuleva? Itse ei hän varmaankaan tehnyt siitä selkoa itselleen. Hän heräsi todellisuuteen siitä, että karttumiehistä joku löi häntä olalle, jälleen näyttäytyi tylsä hymy ja ilmeetön katse. Kuitenkaan ei hän ottanut osaa meteliin saarnan jälkeen eikä hyökkäykseen mestari Olavin kimppuun. Mutta kun rauhanhäiritsijäin hyökyaalto kääntyi ulospäin, oli hän ensimäisten joukossa, ja taas tuli hänen katseensa etsineeksi molempia naisia pilarin luona.