Nuorukainen jätti kohta tämän jälkeen huoneen tyytyväisesti hymyillen, ja piispa kääntyi ympäri suuressa, pehmeäksi täytetyssä, punaisella päällystetyssä nojatuolissaan.
Hän oli vanha mies ja istuessaan kokoon vaipuneena suuressa tuolissaan näytti hän aivan ikälopulta. Niin sairaloinen oli hänen kasvojen värinsä ja niin raihnaiselta näytti hänen ruumiillinen tomumajansa. Mutta nähtyään suuret puhuvat silmät tuuheain kulmakarvojensa alla ja jouduttuaan niiden tyynen, mutta tutkivan katseen esineeksi, huomasi kyllä, ettei seissut minkään potilaan edessä. Muuan piirre näissä vanhoissa kasvoissa muistutti arkkipiispa Johanin kasvoja. Näissäkin näet saattoi, erittäinkin muutamina hetkinä, huomata eräänlaista surunvoittoisuutta, mutta kun tämä arkkipiispassa meni aina alakuloisuuteen saakka, joka tuskin sai mitään pontta hänen olentonsa ylpeydestäkään, niin taittui se piispa Hannussa vakavuuteen ja väliin katkeruuteenkin. Yleensä oli hänen kasvoillaan miehuuden ja tarmon ilme, ja surunvoittoinen sävy johtui pikemmin sairaloisesta ihosta kuin kasvojen piirteistä.
Piispa Hannu Brask edusti niin ulkonäöltään kuin sisällisestikin arvokkaasti sitä aikaa, joka hänen kerallansa oli vaipuva hautaan. Hänen olennossaan ei ollut sitä liehakoivaa nöyryyttä eikä sitä pöyhkeilevää turhamaisuutta, jota niin kernaasti tahdotaan omistaa vanhan kirkon miehille uuden ajan vastakohtana. Koko hänen persoonallisuutensa puhui itsetietoisesta voimasta ja vallasta ja suuruudesta, mutta ei siten kuin hänen persoonallaan olisi sen kanssa mitään tekemistä, vaan se oli jotakin, joka kuului hänen virkansa loukkaamattomiin ja luovuttamattomiin oikeuksiin. Hänet oli voideltu ja vihitty virkaansa, kuten kuningas omaansa. Yleinen käsitys, että tämä piispa oli ovelasti laskeva mies, joka mielellään puuhaili suunnitelmineen pimeydessä, ei pidä paikkaansa, jos ennakkoluulottomasti arvostelee häntä niiden kirjeiden mukaan, jotka häneltä ovat säilyneet. Tässä suhteessa lienee piispan kuvan leimannut kansan tietoisuudessa pääasiallisesti tunnettu kertomus paperilipusta, jonka hän pisti sinettinsä alle, kun valtiosäädyt tuomitsivat arkkipiispa Kustaa Trollen menettämään virkansa, jonka paperilipun Hannu piispa sitten muka oli kuningas Kristianin edessä vetänyt käsille ja siten pelastanut henkensä. Mutta tätä kertomusta ei voida täysin todistaa. Tiedetään vain se, että piispa Hannu on pannut kirjallisen vastalauseen mainittua päätöstä vastaan, samoinkuin hän silloiselle valtionhoitajalle kirjoittamassaan kirjeessäkin varotti siitä, mitä oli tehty kirkon ensimäistä miestä vastaan, ja kehotti ensi tilassa hakemaan paavin vahvistusta.
Mutta ainoana miehenä, joka seisoi paikoillaan ja taisteli vanhan puolesta, kokosi hän kaiken vastenmielisyyden päällensä, ja siten on hänen kuvansa vääristynyt, ja kaikki ne syytökset, joita tehtiin paavilaisia vastaan, vieritettiin suurimmaksi osaksi hänen niskoilleen.
Odottamatta piispan kysymyksiä, alkoi mustaveli:
"Olen Robert, dominikaanien priori Vesteråsista ja veljeskunnan kenraalivikaario! Olin mukana hänen armonsa arkkipiispa Johanin seurueessa…"
"Tiedän, tiedän", keskeytti piispa. "Veljeni archielectus [Katolisena aikana tavallinen nimitys arkkipiispalle, joka ainoastaan oli valittu, mutta ei vielä vihitty. Samoin oli vielä vihkimättömän piispan arvonimenä electus.] mainitsi jotakin, että teidän pitäisi tärkeäin asiain vuoksi pysähtyä Norrköpingiin?"
"Ja tämän asian vuoksi seison minä nyt teidän armonne edessä, pyytäen saada teidän läsnäollessanne kuulustella vankia, jonka hänen armonsa arkkipiispan palvelijain kanssa onnistuin saamaan kiinni Norrköpingin ja Krokekin välisellä tiellä. Näinä vaikeina aikoina, joissa elämme, täytyy katsoa, ettei toimi turhaan, ja te piispa Hannu olette kuitenkin pyhän kirkon ensimmäinen mies Ruotsin maassa, koska Vexiön piispa Ingemar, Jumala paratkoon, on heikko ja sairas, ja muut hiippakunnan esimiehet eivät vielä ole vihityt korkeihin virkoihinsa. Älkää kiintykö siihen seikkaan, että pyydän yksinomaan kuulustelua … esiintyisin syyttäjänä, jollen pelkäisi antavani aihetta pahoihin puheihin pyhää kirkkoamme vastaan, jos nimittäin näyttäytyisi, että toimenpiteeni, jotka aina johtuvat puhtaimmasta innosta, olisivat sentään menneet liian pitkälle."
Piispan kulmat rypistyivät priorin puhuessa, ja hän harkitsi kauvan yksikseen esitettyä asiaa ennenkuin hän lausui ajatuksensa.
"Asia voi olla sellainen, priori Robert", sanoi hän vihdoin, "että olisi paras olla siihen ryhtymättä. Jos jotakin sellaista on tehty, että pyhä kirkko tai pyhän kirkon miehet kärsivät siitä vääryyttä, silloin emme saa epäröidä…"