Mutta Eerik kantoi Kaarinan käsillään erääseen lähellä olevaan mökkiin. Täällä neito tointui hetken kuluttua; hän avasi silmänsä, mutta katse oli arka ja hämärä, kun hän ensimmäiseksi huomasi Eerikin. Vasta vähitellen tuli hän täyteen tajuntaan.
"Jumalan äidin kiitos … Te ette ole kuollut, neiti Kaarina!" huudahti ritari tarttuen ilosta mieletönnä Kaarinan käteen sekä jatkoi: "kummalta tuntuu minusta kuitenkin tämä kohtauksemme, eipä se ole vähääkään kosintaretken tapainen. Minä tulen isänne käskystä kihlautumaan teidän kanssanne, ja näen teidät kuoleman kidassa raivostuneen talonpojan mestauskirveen alla…! Älkää ajatelko sitä, Kaarina … nyt se on mennyttä, ja minä näytän talonpojille kyytiä, jota ne eivät hevillä unhota…"
Tyttö kärsi hirveitä tuskia. Ritari oli pelastanut hänen henkensä, mutta sellaista kohtaloa varten, jota hän oli tahtonut paeta ja jota hän piti kuolemaakin pahempana. Ja kuta lämpimämmin pelastajan silmä hehkui, sitä enemmän pelastetun sydäntä kouristi. Vihdoin hän pani suonenvedon tapaisesti kätensä ristiin ja purskahti hillittömään itkuun.
Eerik katsoi kummastellen häntä, mutta otaksui aluksi äskeisen hengenvaaran kaiken syyksi, kunnes eräs neidon katse, joka oli täynnä pelkoa ja epätoivoa, sai ritarin aavistamaan, ettei pelastus tuonutkaan neidolle kaikkea sitä iloa, mitä hän oli luullut sen tuovan. Tällaisina hetkinä, jolloin intohimot hehkuvat, jolloin sekä tuska että riemu ovat kiihkeimmillään, jolloin ihmisen koko olemus on kuin yhteen tarkoitusperään kohdistuneena, silloin tuntuu, kuin henki voisi ilmaista aatoksensa toiselle tarvitsematta sanoja välittäjiksi. Silmänräpäyksessä sai Eerikin katse toisen ilmeen.
"Tämä näyttää vähän siltä", sanoi hän puoleksi kysyen, "kuin en tulisikaan sulhasena morsiameni luo vaan jatkaisin vaan pyövelien työtä… Teillä ei ole ainoatakaan rakkauden silmäystä minulle, Kaarina?"
"On, on … herra Eerik", vastasi Kaarina vihdoin, vaikka suurella vaivalla, "on minulla rakkautta teihin, mutta ei sellaista, kuin te tarkoitatte, ja kuin ankara isäni tahtoo… Jos minulla olisi veli, niin luulen, että rakastaisin häntä, niinkuin teitä rakastan!"
"Kaarina, Kaarina … mitä sanotte!" huudahti Eerik lyöden kädellään otsaansa. Hän voi tuskin hillitä mielensä ensi kuohahdusta kuullessaan Kaarinan itsensä todistavan hänen synkän aavistuksensa todeksi.
"Älkää suuttuko minuun, herra Eerik", jatkoi Kaarina katsellen häntä kyynelten läpi, "sydäntään ei kukaan voi pakottaa, ja minun sydämeni on jo aikoja sitten kuulunut eräälle toiselle, jota en ehkä koskaan saavuta tässä elämässä… Minä tiedän kyllä, että teille tuottaa tämän kuuleminen tuskaa. Mutta minä en voi tehdä toisin… Minä pakenin isäni luota Vadstenasta paetakseni teitä … vaikka Jumalan äiti antoi nyt niin tapahtua, että minä pakenin juuri teidän luoksenne … ja teillä on valta, jos tahdotte, viedä minut takaisin isäni luo ja sitoa minut itseenne ainiaaksi!"
"Jumalan kalliin veren nimessä! … mitä puhutte, neiti Kaarina?" huudahti ritari kalveten, ja hänen huulensa vapisivat ja silmänsä paloivat: "ja minä luulin varmaan viimeksi tavatessamme voittaneeni sydämenne!"
"Voi antakaa anteeksi, herra Eerik, minä uneksin ymmärtämättömyydessäni voivani rakentaa rauhaa teidän ja…"