Pian hän sai muuta ajattelemista. Hän oli leiristä lähdettyään kääntynyt länteen päin, mutta Svartå-joelle tultuaan kulki hän sitä myöten pohjoiseen päin Harakerin kirkon sivu ja siitä taas länteen jokea myöten. Hän ratsasti siis melkein Eerik Puken taalalaisleirin sivua pitkin, joten hänen olisi pitänyt kuulla sieltä jotakin. Mutta kaikkialla vallitsi täysi hiljaisuus. Sen vuoksi hän kääntyi enemmän metsän sisään ja tuli ketään kohtaamatta yksinäiselle mökille, josta päätti kysyä tietä sinne mihin aikoi.
Hän kopisti ja huomasi kummakseen — kun hetken odotettuaan pääsi sisään — siellä olevan ennestään jo erään, joka kysyi tietä, vaikka hän oli matkalla vastaiseen suuntaan. Sen hän ymmärsi oven avaajan sanoista. Mutta takassa oli tuli sammunut ja hiilten punertava hehku valaisi niin heikosti, ettei hän eroittanut kenenkään kasvojen piirteitä.
Niilo tervehti ystävällisesti ja kysyi sitten vuorostaan tietä. Viipyi hetkinen ennenkuin vastattiin, mutta kun hän lisäsi vievänsä tärkeitä sanomia herra Eerikille, niin sanoi oven avaaja, että se kyllä kävi laatuun. Mies, joka oli peremmällä tupaa, viskasi hiilille pari tikkua, jotka leimahtivat palamaan valaisten tupaa kotvaseksi. Niilo tarkasteli sen valossa huonetta. Takan vieressä seisoi pitkä mies, joka piti hattuaan kasvojensa edessä, niin että silmät vaan olivat näkyvissä, ja nämä silmät katselivat häntä läpitunkevasti. Mies, joka oli avannut oven, seisoi nyt ikkunan vieressä; hän oli tavallisen talonpojan näköinen.
Puikot sammuivat takassa, ja silloin sanoi takan vieressä istuva mies:
"Herra Eerikin luo vievää tietä ei ole vaikea löytää, minä menen sinne itsekin tänä yönä, voitte tulla kanssani, nuori mies."
Niilo säpsähti kuullessaan hänen äänensä, vaikka hetken jännitys esti häntä muistamasta, missä ja milloin oli saman äänen kuullut ennen.
"Hyvä", sanoi hän, "mutta minulla on kiire, ja avuliaisuutenne tulee kahta arvokkaammaksi, jos lähdemme heti matkaan."
"Lähdetään!" vastasi mies yksitoikkoisella äänellä.
Hän nousi ja tuli Niilon perässä ulos. Kun tämä aikoi nousta hevosensa selkään, selitti mies että niillä poluilla, joita heidän tuli käydä, oli mahdoton hevosella kulkea, joten oli parasta jättää hevosen talonpojan huostaan paluuseen asti. Niin tehtiin ja lähdettiin matkaan. He saivat kulkea ison kappaleen metsää, ennenkuin Niilo näki oikealla kädellään tulen tuikahtavan puiden välistä ja ennenkuin vartiomiesten huutoja alkoi kuulua. Mutta opas ei mennytkään suoraan leiriin, vaan käveli pitkin sen sivua ikäänkuin kiertääkseen sitä.
Tuonnimmaisen tulen luona kääntyi mies vihdoin itään käsin, johon hän itse siis aikoi. Mutta tänne leirin päähän tehdyn tulen ääressä ei Niilo kummakseen huomannut yhtäkään ihmistä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sitä sen enempää miettiä, sillä oppaansa kiiruhti kulkuaan, joten he lähestyivät nopeasti paikkaa. Äkkiä tämä pysähtyi ja kääntyi.