Silloin oli Eerik-herran tuomio jo langetettu, ja se oli pantava parin päivän perästä toimeen. Kun Kaarlo ratsasti linnaan, jonka paras osa eli niin kutsuttu aatelislinna oli hänen hallussaan — etulinna oli drotsin hallussa — niin näkyi eräs tumma haamu juuri astuvan viimeksi mainittuun. Se oli nunna, joka astui kiireesti portaita ylös. Moniaan silmänräpäyksen kuluttua oli hän herra Krister Niilonpojan luona.
"Peruuttamattomasti?" kysyi nunna vapisevalla äänellä, ja hänen suuret tummat silmänsä näyttivät haluavan lävistää vanhan herran.
"Älkää kysykö minulta enää tätä asiaa", vastasi drotsi, "minä en voi sitä parantaa!"
"Ette sittenkään, vaikka lupaisin teille suurimman vallan, minkä kukaan voi Ruotsin valtakunnassa saavuttaa!"
"Hurskas sisar", sanoi drotsi sääliväisesti hymyillen, "surunne saattaa teidät mielettömiin!"
"Minä kysyn teiltä sitä vielä yhden kerran, viimeisen kerran … myöntäkää tai kieltäkää, mutta huomatkaa, kieltonne vetää turmion oman päänne yli!"
"Se minun täytyy kuitenkin tehdä!" vastasi drotsi.
"Hyvä on, herra drotsi, me näemme toisemme vielä, mutta silloin on onnettomuutenne hetki lähellä."
Hän näytti kamalalta, hänen silmänsä hehkuivat ja huulensa vapisivat kiivaasti. Mutta hän oli samalla niin uhkaava ja synkkä kuin kohtalo itse. Lähdettyään drotsin luota meni hän siihen torniin, jossa Eerik-herra oli vankina. Samassa lähestyi eräs mies kiirein askelin vankilaa.
"Ragwald!" huudahti nunna, ja mies kääntyi.