Marski kääntyi pitemmittä mutkitta vangitun nuorukaisen puoleen.
"Minä tahdon vielä kerran kysyä sinulta, Niilo Bonpoika", sanoi hän, "ja sinun tulee vastata minulle siitä rikoksesta, josta sinua syytetään… Ajattele tarkoin, ennenkuin vastaat … elämäsi ja kuolemasi on omassa kädessäsi. Vastauksesi ratkaisee kohtalosi … en kysy sinulta enää tämän jälkeen."
Olisi ollut vaikea päättää, keneen nämä marskin sanat enimmin koskivat, nuorukaiseenko, jota ne tarkoittivat, vai neiti Kaarinaan ja viheriään ritariin. Neidon poskilta katosivat veret ja hän risti kätensä kuin suonenvedossa, ritarin huulilta haihtui hymy, ja hänen silmistään välähti säde selvää tajuntaa ja jännittynyttä tarkkaavaisuutta. Nuorukainen oli kiihkeästi liikutettu, häntä vapisutti ja hän laski silmänsä alaspäin, ikäänkuin ei olisi oikein voinut kestää sitä ajatusta, että hänen täytyisi kuolla näennäisesti häpeällinen kuolema, vaikka kyllä tiesikin, ettei ollut sitä ansainnut. Mutta tätä kesti vaan silmänräpäyksen ajan, silloin kohotti hän päänsä ja katsoi herraansa suoraan kasvoihin.
"Yhden työn olen tehnyt, joka rangaistusta ansaitsee", sanoi hän äänellä, jonka luontaista, kaunista sointua pikemmin lisäsi kuin vähensi se värähtely, jonka asian painavuus vaikutti, "sen nimittäin, että vasten teidän tahtoanne lähdin leiristänne ja ratsastin herra Eerikin luo, ja sen rangaistuksen, jonka siitä määräätte, tahdon kärsiä… Eikä neiti Kaarinalle antamani lupaus yksinään saanut minua tälle matkalle lähtemään, vaan minä toivoin siten saavani sovinnon aikaan herra Eerikin ja teidän välillänne, herra marski, ja jos sen siksi katsotte, niin menköön nuori elämäni tämän asian tähden… Tämä on minulla sanottavaa, kuten ennenkin…"
Nuorukainen vaikeni ja marski odotti hetkisen, ikäänkuin antaakseen hänen miettiä ja sitten jatkaa puhetta. Mutta kun Niilo yhä pysyi äänetönnä, niin lausui marski:
"Sen, mistä nyt olet puhunut, Niilo Bonpoika, annan sinulle anteeksi hyvän tarkoituksesi tähden, mutta sinä tiedät hyvin, että sinua vastaan on paljoa pahempi syytös… Harakerin kirkon tapaus."
Nuorukainen karahti hehkuvan punaiseksi, ja vihan salama lennähti hänen avomielisistä, rehellisistä silmistään. Näytti kuin olisi häntä sisimpäänsä asti liikuttanut ajatuskin, että hänen kunniataan vastaan voitiin sellaisia syytöksiä lausua.
"Kun viimeksi kysyitte minulta tätä, herra marski", sanoi hän, "niin sanoin teille kaikki, mitä minulla on sanomista. Kysymyksenne saivat minun myöntämään tietäväni todellisen syypään, mutta nimeä ei minun ole sallittu ilmaista."
"Muistutan sinulle vaan kerran vielä, että jos tätä kieltoa tottelet, se voi maksaa henkesi", lausui marski. "Sinua syytti Bengta-rouva itse, joka on nyt läsnä tässä salissa, hän syytti sinua, ja hänen syytöksensä vakuutti todeksi se mies, joka koetti yritystä toimeen panna… Jos tahdot hänen nimensä salata, niin täytyy jokaisen kunniallisen miehen pitää sinua hänen kaltaisenaan, ja siten sinä langetat itse tuomiosi."
Salissa vallitsi sanan oikeassa merkityksessä kuoleman hiljaisuus. Marski oli puhunut aivan tyynesti, ja senvuoksi tunkivat hänen sanansa sitä syvemmälle, ja vaikuttivat valtavasti kaikkein mieliin. Hetki oli sitä jännittävämpi, kun kaikki paitsi Bengta-rouva, — epäilemättä marski itsekin — toivoivat, että nuorukainen lausuisi oikean syyllisen nimen ja siten pelastaisi itsensä. Samalla täytyi todella ihmetellä häntä, jos hänellä oli rohkeutta panna henkensä alttiiksi lupauksen pyhyyden tähden. Mutta Niilo Bonpojalla oli tämä rohkeus.