"Siihen suureen hätään", niin hän lopetti, "ja kurjuuteen katsoen, mikä valtakunnan miesten kestettävänä on ollut näinä viimeksi kuluneina vuosina, aina siitä asti kuin Engelbrekt tuli talonpoikajoukkoineen, ovat muutamat kunnon miehet, joihin voimme kaikki luottaa" — hän luetteli niiden nimet, niitä oli kaksitoista — "suurella huolella valmistaneet ehdotuksen, joka, jos läsnäolevat arvoisat herrat sen hyväksyvät, on saattava valtakuntaan uudelleen rauhan ja sovun voimaan. Juuri näiden kahdentoista kutsumana, kuten hyvin tiedätte, olemme nyt tänne kokoontuneet, ja esittäkööt he nyt itse, mitä ovat valtakunnan hyväksi laatineet!"
Eräs niistä kahdestatoista nousi esittämään tulokset siitä tärkeästä työstä, jonka hän oli muiden valittujen kanssa toimittanut, sekä mainitsi ne vaikeudet, jotka olivat työtä haitanneet.
"Meillä on ollut paljon vastusta", sanoi hän, "ja pahin on kuitenkin vielä jälellä, jota emme näe mahdolliseksi voittaa muuten kuin eräällä ehdolla, jonka aiomme nyt teille esittää ja jonka vuoksi olemme teidät tänne kokoon kutsuneet." Pitkän sanatulvan perästä esitti tämä jalo neuvosherra tarkoittamansa tärkeän ehdon, jonka täyttämisestä heidän työnsä menestys muka riippui. "Mitä nyt vaadimme saadaksemme työmme suotuisaan loppuun, on jo joskus ennen ollut käytännössä maassamme, esimerkiksi armollisen herramme, kuningas Maunu Eerikinpojan aikoina, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, nimittäin että te kaikki sineteillänne vahvistatte meille kirjan, että mitä me teemme, se pitää paikkansa, ja ettei kunniansa nimessä kukaan siitä poikkea."
Neuvosherran lopetettua tuli saliin hetkiseksi täysi hiljaisuus, mutta kellään ei näyttänyt olevan mitään sanomista lausuntoa vastaan. Luultavasti ei kukaan arvannut mistä tässä oikeastaan oli kysymys, ja jos joku aavistikin siinä juonia piilevän, niin ei hänellä ollut rohkeutta puhua, kun ei ollut varma siitä, että muitakin oli samoin ajattelevia. Niitä kahtatoista lukuun ottamatta ei kukaan tuntenut vähääkään tämän pelin juonta — eivät kaikki drotsin lähimmät tuttavatkaan, eivät edes hänen poikansa. Muut olivat kaikki — hyvin harvoja oli poikkeuksia — marskin puoluelaisia, jotka olisivat yhtenä miehenä nousseet seisomaan, jos marski olisi ollut itse saapuvilla. Nyt ei toinen oikein tiennyt mitä toinen ajatteli; heihin vaikutti sitäpaitsi epävarmuus tulevaisuuden suhteen, joka oli syntynyt eräiden huhujen johdosta, että suuri onnettomuus oli jollakin tavoin tapahtunut linnassa; ja se sai heidät pysymään ääneti.
Silloin nousi drotsi ylös.
"Kaiken luottamukseni", sanoi hän, "panen niihin arvoisiin miehiin, joille olemme uskoneet vallan puolestamme päättää valtakunnan menestyksestä, ja senvuoksi on minun sinettini altis. Mitä ikänä te päätättekin, en milloinkaan siitä poikkea. Antakaa tänne kirja, niin minä panen nimeni ja sinettini sen alle sekä olen varma, ettei joukossamme ole ketään, joka epäröi tehdä kuten minäkin."
Drotsi astui punaisella vaatteella peitetyn pöydän ääreen, jolle eräs kahdestatoista laski kirjan, mihin drotsi piirsi nopeasti nimensä. Eräs kirjuri painoi sitten siihen hänen sinettinsä. Hänen jälkeensä tulivat muutamat muut, jotka niinikään, kukin vuorostaan kirjoittivat siihen nimensä ja antoivat panna sinettinsä sen alle.
Sillaikaa vetäytyi drotsi erään ikkunan luoksi salin tyhjäksi jääneeseen osaan, jossa Jöns Pentinpoika seisoi yksinään ajatuksiinsa vaipuneena. Muut neuvosherrat olivat pöydän ympärillä tai keskustelivat siellä täällä kaksin ja kolmin yhdessä ryhmässä, niin että Krister-herra voi huomiota herättämättä vaihettaa muutamia sanoja tyttärenpoikansa kanssa.
"Eikö ole vielä tullut mitään varmoja tietoja käsiisi, tyttärenpoikani?" kysyi drotsi.
Jöns-herra pudisti päätään, ja drotsi lisäsi hetkisen kuluttua: