Nuorukaisen kasvot synkistyivät. Hän älysi liiankin hyvin, ettei tämä hänen sukulaispiirinsä keskustelu sopinut hänen kuultavakseen; hänen harrastuksensa olivat niin erilaiset. Tuskallinen oli silmäys, jolla hän katsoi isäänsä, ritari Bohon, joka seisoi äänetönnä ja umpimielisenä, käsivarret ristissä rinnallaan. Monta silmänräpäystä ei hän kuitenkaan miettinyt, ennenkuin vastasi:
"Minä kiitän teitä, ankara herra Krister, tervehdyksestänne! Mitä taasen siihen toivomukseen tulee, että minä jäisin sukulaisteni luokse, niin sanon sen teille suoraan, että olen marskin, herra Kaarlo Knuutinpojan mies ja sinä pysyn, tapahtukoon mitä hyvänsä. Sanon sen vitkailematta, — lisäsi hän — että se olisi teille kaikille selvänä ja että kavahtaisitte herraani kohtaan vihamielisiä puheita."
Syntyi yleinen meteli salissa näiden sanojen johdosta. Herra Maunu Gren vaahtosi vihasta, ja herra Niilo Steeninpoika syöksyi veljensä, herra Bon, luo, huutaen palavin silmin:
"Ja tätä sinä sallit poikasi puhua, veli, itsesi, minun ja veljemme Pentin läsnäollessa, valtakunnan drotsin läsnäollessa, joka on saanut häpeällä väistyä pöyhkeän nuorukaisen edestä ja jättää virkansa hänen tähtensä, joka tuskin kykenee hillitsemään itseänsä vielä vähemmin muita! Jumalan kalliin veren kautta, käske hänen ottamaan sanansa takaisin, tahi en vastaa, mitä tapahtuu!"
"Rauhoittukaa, ritari Niilo", kuului silloin vakava ääni lausuvan, ja herra Kaarlo Kristerinpojan jalot kasvonpiirteet näkyivät Niilo Bonpojan vierestä, "jokainen lähteköön vapaasti isäni linnasta kuten on sinne tullutkin, siitä minä vastaan hengelläni! Ja teitä, Niilo Bonpoika", hän tarttui nuorukaisen käteen, "teitä minä kiitän äsken lausumistanne sanoista, te olette minun mieleeni, ja suokoon Jumala, että omista pojistani tulisi teidän kaltaisianne!"
Tämän jalon miehen sanat vaikuttivat hetkiseksi tyynnyttävästi, mutta niin tulisena kuohui viha miesten kiihtyneissä mielissä, että miekat olisi varmaan paljastettu, ja sukulais- ja ystäväkokous olisi sukulaisverellä vihitty, ellei uusi torventörähdys ja ritari Pentti Juhonpoika (Oxenstjerna), joka kohta senjälkeen astui saliin, olisi täydentänyt Kaarlo Kristerinpojan alottamaa työtä. Herra Pentti Juhonpoika oli drotsin vävy ja kavalan ja kylmästi punnitsevan kaniikin, herra Jöns Pentinpojan isä. Hän oli vankkarakenteinen mies, mutta kasvonsa olivat, kuten kaikkien tämän ajan Oxenstjernain kasvot, tylyt, hurjat ja viekkaat. Hänen katseensa osoitti kuitenkin lempeämpiäkin tunteita mahtuvan hänen rintaansa ja hän olikin aikalaistensa arvion mukaan sukunsa paras, "ainoa" — sanottiin — "joka kantoi kunnialla ritarinimeään!" Tavallisten tervehdysten jälkeen otti herra Penttikin esiin kirjeen, antaen sen drotsille.
"Minä ratsastin eilen Enköpingistä", sanoi hän, "jossa erosin marskista ja piispoista. Ja he antoivat minulle tämän kirjeen teille tuotavaksi, appi!"
"Sen hän käskee sanoa teille, ja sen hän sanoi eilen arkkipiispan ja muiden herrain läsnä ollessa, että jos uskollisesti tahdotte häntä auttaa, ettekä ryhdy taistelemaan valtakuntaa vastaan, niin hän antaa teille parhaimmat osat, aivan kuin olisitte hänen oma isänsä. Mutta jos hän huomaa teidän vastustavan valtakunnan parasta ja haluavan tuoda takaisin kuninkaan vasten hänen tahtoaan ja hänen vahingokseen, niin sanoo hän teille samoin aikovansa ahdistaa teitä kaikkein ankarimmin, kuten olisitte hänen oman isänsä surmannut!"
"Soo-o, hän puhuu kuin pappi, tuo marskimme", lausui Krister-herra. "Mutta nyt on rakkaan poikani aika riehua, ehkäpä tulee meidänkin aikamme vielä, jalot sukulaiset ja ystävät! Kuulustaapa melkein siltä kuin ankara marski syyttäisi meitä suoraan kavalluksesta!"
"Tosiaankin", lausui Pentti Juhonpoika, "sellaisia tietoja on marski saanut, että te ystävinenne juonittelette häntä vastaan. Itse te olette pahin hänen vihamiehistään, ja teidän jälkeenne te, herra Niilo Steeninpoika, ja te tahdotte tuoda kuningas Eerikin takaisin valtakuntaan!"