"Riennä nyt, kiirehtäin ratsullasi eteenpäin, Valdemar, jos luvan saat!
"… tunnetteko sen viisun, rouva Bengta?"
Kummallista ritaria näytti oikein huvittavan leikitä ylpeän rouvan kanssa, eikä hän ollenkaan näyttänyt aikovan laskea häntä irti.
Niilo Bonpoika sisarineen ei pitkään hetkeen päässyt hämmästyksestään tointumaan. Niilolle se lopulta muuttui iloiseksi kiitollisuudeksi, toisten mielissä heräsi arkuus ja pelko, joka yhä kiihtyi, kun rohkea nuorin veli lausui:
"Kun Ekesjö on nyt kauan ollut puolittain kotinanne, niin lienee teillä kaikenlaista puuhaa ennen lähtöänne, minä pyydän senvuoksi sinua, sisareni, auttamaan Bengta-rouvaa tavarain kokoomisessa ja sinua, veljeni Svante, katsomaan että kaikki on kunnossa lähtöä varten… Älkää pahastuko, rouva Bengta!… Te olette itse tähän syypää, kun ette uskonut sanojani!"
Viheriä ritari talutti nyt yhä hymyillen jalon rouvan ovelle päin, ja tämä seurasi melkein vastustelematta, etteivät saliin jääneet saisi liian paljon iloita hänen vahingostaan. Tultuaan ovelle, kääntyi hän Niiloon päin sanoen terävästi:
"Me emme eroa ainaiseksi, Niilo Bonpoika … me näemme vielä toisemme!"
Mutta ritari lauleskeli, yhä kumarrellen koreasti Bengta-rouvalle:
"Kai astun sisään kohta,
Valdemar, jos luvan saa,
Voi pihamaalla vuottaa!"
Vähää myöhemmin samana aamuna lähti Niilo Bonpoika Ekesjöstä
Vadstenaan.