"Vitaliveljesten jaala on Kukkarokiven luona … me kuulimme sen Naantalissa, josta olemme tulossa, ja jos on aikomus ajaa niitä takaa, niin olen minä valmis lähtemään mukaan ja varmaan moni muu myös. Mutta onnettomuus tulee harvoin yksinään, sanotaan, ja varmaa on, että tässä on käytettävä enemmän älyä kuin väkivaltaa, sillä, ellen pety, voi vaara tulla muuten kolminkertaiseksi…"
"Kolminkertaiseksi, Pietari-veli … mitä tarkoitat?" kysyi kirkkoherra.
"Niin, mustalla Priitalla on ollut korkeita vieraita tänään!"
Pappi teki ristinmerkin mutisten lyhyen rukouksen, mutta Pietari jatkoi:
"Käydessämme sen mäen ohi, jolla hänen tupansa on, kuulimme hevosten hirnuntaa metsästä, ja mieleemme juolahti kohta, että siellä oli vitaliveljeksiä. Me hiivimme mäenrinnettä ylös pensaiden välitse ja näimme arvelumme todeksi ja sielläpä oli vielä nuori Tord-herra vankina heidän keskellään… Silloin riensimme täältä apua noutamaan…"
"Hyvä, hyvä, poikaseni", vastasi pappi, "rientäkää hakemaan pari rotevaa miestä lisäksi, niin voimme auttaa…"
"Ei, ei", vastasi ratsumies, "aika on kallista, tämä tuuli on vitaliveljesten paras ystävä … hankkikaa itsellenne vaan hevosia ja seuratkaa minua, minä lähden jo edeltä!"
"Odottakaa sentään, saatte kuulla ensiksi vähän lisää", lausui Pietari viitaten toista talonpoikaa noutamaan useampia osanottajia tähän vaaralliseen yritykseen. "Siellä on muitakin kuin Tord-herra… Me tapasimme poikatollon, joka puhui kahdesta neidistä, jotka olivat tulleet tupaan iltapäivällä, ja me näimme heidän hevosensakin, jotka olivat sidottuina erään koivun juurelle mäen alla…"
"Ja nuo neidit, mies?" kysyi ratsumies suurella innolla.
"Ne olivat linnasta, ja minä panen vetoon parhaan hevoseni, että he olivat Briita-neiti ja Iliana-neiti linnasta… Poika ei tosin tiennyt heidän nimiään, mutta hän oli nähnyt heidät monta kertaa marskin rouvan, Kaarinan seurassa ratsastavan Naantaliin tai menevän metsästämään, kertoi poika… Niin, ja sentähden emme me saa mennä sinne pauhulla ja metelillä vaan älyllä…"