"Kyllä se varmana pysyy, sinne minä lähden, mutta aikooko koko Kalmarin kaupunki muuttaa Visbyhyn, vai onko teillä rutto nurkissanne … tahdotteko tekin sinne?"
"Viisi Unkarin kultakolikkoa, laivuri, jos otatte minut ja veljeni laivaanne", huusi palvelija vähän kärsimätönnä.
"Viisi kultakolikkoa", toisti laivuri; hänellä ei tuntunut olevan mitään asian päättämistä vastaan.
"Minä aion Visbyhyn", lausui ruskeapukuinen saksa väliin, "ja minun nähdäkseni ei teidän pitäisi suotta kiirehtiä, minä tarvitsen paljon tilaa laivalla, ennätättehän te sopia kaupastanne sitten lähtiessä."
"Kymmenen kultakolikkoa, ja puolet siitä nyt!" huusi palvelija ääntään korottaen.
Laivuri katseli tyhmistyneenä veneitä omistajineen, mutta rämähti sitten leveään nauruun. Mutta silloin vetäisi sinipukuinen, joka koko ajan oli tutkien katsellut laivurin kasvoja, veneensä tämän veneen viereen ja tarttui sen laitaan. Sitten kohosi hän niin seisoalleen kuin voi, suojasi suutaan tuulelta ja sanoi puoleksi kuiskaten:
"Jumalan rauha, laivuri Bartel, tunnette kai minut, viimeksi tavattiin
Hampurissa seitsemän vuotta sitten."
Laivuri astahti taaksepäin, niin että vene keikahti pahasti, töllisteli sitten silmät selällään sinipukuista kauppamiestä sysäten karkealla, känsäisellä kädellään hiuksiaan korvan taakse.
"Niinkö on asia", sanoa tokaisi hän ja kääntyi sitten palvelijaan päin ja viittasi rantaa kohti sanoen: "ei ole kiirettä, hyvä mies, tule sitten kun lasti on purettu, ja kun ollaan valmiit purjehtimaan!"
Mutta palvelija otti nahkakukkarosta kymmenen kultarahaa ja piti niitä kädessään, että ne kiilsivät kuin tuli aurinkoa vastaan.