Kaunis tyttö vaikeni luoden silmänsä alas, mutta lisäsi äkkiä:
"Mutta kuinka te voitte vietellä minua näin loruamaan, Inga-muori, ikäänkuin olisin kuninkaan enkä ritari Kaarlo Orminpojan tytär?"
Sitten tarttui hän vanhuksen vyötäisiin, kiepautti häntä ympäri ja suuteli häntä poskelle.
"Älä nyt henkeä minusta hypitä, tyttöhupakko, vaan tee neuvoni mukaan, ne tulevat kaikki herra Eerikin pitoihin, juuri samaiset mahtavat … voithan sinä tulla rauhanimmeksi, kukkaseni panematta pakkoa sydämesi tunteille…"
"Mutta sinä et tunne sydäntäni, muori kulta … ja sinä pysyt hyvänä, tulkoon herrakseni ja isännäkseni kuka tahansa, sen minä tiedän paremmin kuin sinä itse, rakas kulta muoriseni!"
Kuinka lieneekään, niin näkyivät rauhanimpihoureet juurtuneen syvemmälle neidon mieleen, kuin hän tahtoi myöntää, sillä ne eivät haihtuneet hänen mielestään, ei kotona eikä matkalla pitoihin eikä vielä pitosalissakaan. Ja kun hän sinne tultuaan ei voinut olla huomaamatta kaikkien häntä katselevan ja kun hän itsekin tunsi kauneutensa, vaikkei hän kyllä pitänyt sitä niin suurena kuin ihastuneet ritarit ja nuorukaiset, niin juolahti hänen mieleensä heti päätös käyttää valtaansa miessydänten yli lepyttämällä ja yhdistämällä, mikä oli särkynyttä tai oli särkymäisillään. Ja hän tunsi onnea ajatellessaan voivansa hiljaisuudessa edistää suurta ja jaloa asiaa, ja tämä sisäinen rauha kuvastui hänen suurissa, tummansinisissä silmissään lisäten hänen tavatonta suloaan. Kaunis hän oli käydessään pitosalin poikki, yllään oli hänellä sininen silkkihame ja vyötäisillään koruommeltu, helmillä koristettu vyö, joka ajan tavan mukaan riippui lantioilla.
Herra Eerik Puken huoneet olivat täpötäynnä vieraita, ritaria ja asemiehiä sekä ylhäisten ritarien rouvia ja neitosia. Oli hyvinkin tavallista että Tukholmassa pidettiin pitoja koko linnan piirityksen ajan. Rikas marski, herra Kaarlo Knuutinpoika, oli koko tämän ajan, varsinkin valtakunnan päämieheksi tultuaan, pitänyt melkein vapaata pöytää talossaan. Se oli vetänyt montakin hänen puolelleen, joten hänen talonsa tuli ensin juominki-ilojen ja leikkien ja sitten vakavampain asiain keskukseksi. Hänen rouvansa, Briita Turentyttären (Bjelken) kuoltua toukokuun alussa oli "valtakunnan pöytä" — kuten riimikronikka kertoo — tosin jonkunverran supistunut, mutta keväällä alkoivatkin kuninkaan miesten ja valtaherrain kokoukset ja keskustelut.
Nyt oli Vadstenan kokouksen ja siellä tehdyn päätöksen jälkeen aselevon aika, joten huvit ja ilot pääsivät taas suurempaan vauhtiin. Mutta itse piirittämiselle oli tämä aselepo varsin haitallinen, sillä se esti linnan antaumista, joka muuten olisi epäilemättä tapahtunut; siellä vallitsi nimittäin sellainen nälänhätä ja siitä syntyneet taudit, että suurin osa miehistöä kävi sauvojen varassa, ja 133 oli kuollut ja haudattu etulinnaan. Tämä sai Eerik Puken kiihkoon, samoin kuin Örebron linnan anastaminenkin, ja hän ajatteli itsekseen, että marski oli tehnyt kaiken tämän juonitellakseen valtakunnan johdon itselleen. Hänen kiihkoisa ja intohimoinen luonteensa kuohui tästä, ja hän oli jo useita kertoja, vaikka marski pitikin persoonallisella etevämmyydellään ja sillä, että tarkoin tunsi vastustajansa luonteen, häntä tilapäisesti vaikutusvallassaan, ryhtynyt kirjoittamaan taisteluvaatimusta puolustaakseen asiaansa julkitaistelussa. Hän oli aina valmis tarttumaan miekan kahvaan, ja niin mielellään kuin hän sallikin Engelbrektin kaltaisen miehen johtaa itseään, yhtä mahdoton oli hänen taipua kenenkään muun tahtoa noudattamaan. Jos hän näki vilaukseltakaan merkkiä siitä, että marski pyrki valtaan, niin sai se herra Eerikin tuliin ja tauloihin, niin ettei hän muistanut muuta kuin suuttumustaan.
Valloitettuaan Nyköpingin tarvitsi marski kaiken vaikutusvaltansa kuumaveriseen, mutta siltä ritarilliseen Eerik-herraan, lauhduttaakseen hänen kiukkunsa ja epäluulonsa. Kun marski sitten, tultuaan Vadstenasta Tukholmaan, kutsui luokseen herra Eerik Niilonpojan (Gyllenstjernan) ja ilmoitti hänelle aselevon päätöksen, ja kun hän senjälkeen otti luokseen Engelbrektin miehet, jotka antoivat Örebron linnan hänen käsiinsä, niin ei hän olisi enää voinut millään hillitä Eerik Pukea, ellei olisi aivan odottamatta saanut liittolaisekseen vanhaa drotsia, herra Krister Niilonpoikaa, joka tuli pian Vadstenan kokouksen jälkeen kotiin Suomesta, seurassaan Turun piispa Maunu Olavinpoika (Tavast). Tämä ei tosin mitenkään muuttanut ritarin päätöstä, mutta se sai hänen siirtämään tuonnemmaksi sen toimeen panemisen, koska hän ymmärsi tarvitsevansa suurempia voimia näitten herrain vastustamiseksi ja koska hänen täytyi asettua tarkemmin harkitsemaan nyt syntyneitä uusia olosuhteita. Vielä oli eräs seikka, jota Engelbrektin ystävä ei voinut olla huomioon ottamatta; hän ymmärsi, että jos hän pakottaisi marskin liittymään drotsiin, joka tiettiin kuningas Eerikin ystäväksi, niin olisi kuninkaan helpompi saada valtakunta taasen haltuunsa.
Silloin lähtivät valitut neuvosherrat Kalmarin kokoukseen, ja marski käytti taitavasti siten syntynyttä väliaikaa sovittaakseen mahdollisuuden mukaan välejään herra Eerik Puken kanssa. Ja sellainen oli Eerik-herra, että hän otti kuunnellakseen puheita sovinnosta Ruotsin miesten kesken toteuttaakseen Engelbrektin aikeita; hän piti väliin varsin luonnollisenakin, että Kaarlo koki vetää Engelbrektin ystäviä puolelleen. Siinä käytti Kaarlo paljon erästä hyvää keinoa, hän lupaili ystävilleen suuria läänityksiä, joille joka ruotsalainen oli tähän aikaan sangen perso. Suuren läänityksen, liiatenkin linnaläänin toivo, oli sellainen houkutin, ettei Eerik Pukekaan voinut sitä vastustaa, ainakaan niinkauvan kuin uskoi Kaarlon puheita siitä, että hän aikoi kulkea Engelbrektin teitä ja vapauttaa valtakunnan muukalaisten sorrosta.