Juhana-herra katsoi kummissaan marskia, eikä voinut olla kysymättä, oliko nyttemmin ystävyys syntynyt hänen ja Eerik Puken välille, ja mikä oli saanut aikaan tämän merkillisen ja ilahuttavan seikan. Marski antoi karttelevan vastauksen, johon Juhana lisäsi katsovansa asiaa ilahuttavaksi, koska Eerik-herran puolella oli rahvas, joka seuraisi häntä, jos julki taistelu syttyisi marskin ja drotsin välillä. Kaarlo nyökäytti myöntyväisesti, mutta ei näyttänyt haluavan siitä sen enempää keskustella, jonka vuoksi Juhana-herra toivotti hyvää yötä ja läksi.
Tuli hirvittävä yö, myrsky riehui, ulvoi ja pauhasi linnanmuureja vastaan, ikäänkuin olisi mielinyt syöstä kumoon koko valtavan rakennuksen. Pöydällä palavan vahakynttilän liekki häälyi ja heilui, vaikka pöytä oli hyvän matkaa ikkunalta, ja leikkaeltu seinälaudoitus natisi pahoin.
Mutta marski ei huomannut myrskyn ulvontaa ulkona eikä sen vaikutuksia huoneessa; hän käveli edestakaisin huoneessa kädet selän takana; silloin tällöin hän pysähtyi ja lausui sanasen, mutta jatkoi taas kävelyään.
Vasta puoliyön jälkeen sammui kynttilä hänen huoneestaan.
Samaan aikaan heittivät pilvenkorkuiset laineet erään laivan Södermanlannin saaria vasten. Se oli kuin jättiläiskistu, jota aalto heitteli toiselle, kunnes se vihdoin aivan avutonna törmäsi kallioita vasten. Yli myrskyn kuului silloin kauhea huuto, sitten kamala ryske, ikäänkuin tuo suunnaton ruumisarkku olisi murskautunut vielä suurempain jättiläisleukain välissä. Ankara aalto kohosi ikäänkuin katselemaan tätä kamalaa hävitystä sekä valahti kallioille ja niiden saaliille sanomattomalla raivolla ja vimmalla, ja sitten oli kaikki kuin ennenkin. Aalto ajoi aaltoa, ne kohosivat korkeuteen ja katselivat kiukusta vaahdoten, eikö ehkä jotakin ollut jäänyt niitä varten, sekä vajosivat taasen syvyyteen vetäen muassaan lankun, laivan raa'an tai ihmisruumiin. Mutta vajonneen aallon sijaan tuli taasen uusi, ja jos jossakin näkyi mies taistelevan elämästään, tulivat aallot yhä rajummiksi, kunnes joka elämän kipinä oli sammunut ja kaikki jäljet hukkuneesta laivasta hävinneet.
Peräti harvat pääsivät pelastumaan ajelehtivilla lankuilla tai muilla laivan osilla jollekin asumattomalle luodolle, mutta vaan odottaakseen vielä julmempaa kuolemaa. Sillä myrsky pikemmin kiihtyi kuin asettui, ja kesti niin kauvan, ettei ollut maalta avun toivomista. Pari ajautui saarten väliin, ja laineet heittivät ne puolikuoliaina mantereelle, mistä kalastajat aamun koittaessa korjasivat heidät.
Aurinko nousi veripunaisena valaisemaan hurjaa, raivostunutta merta, jonka laineet näyttivät haluavan irtautua maaemosta ja lentää kuten myrskyn ajelemat pilvetkin avaruuden helmaan. Mutta aaltoa sitoo maahan vahvat siteet; kuinka keveänä ja voimakkaana se kohonneekin korkeuteen päin, niin sen juuria kytkee aina maahan vankat kahleet, se valahtaa takaisin, — mutta avaruuden vapaat lapset kuinka mustia ja raskaita lienevätkin, pakenevat pois keveästi, ikäänkuin säikähtäen maallisten sukulaistensa voimatonta vapaustaistelua.
Suojassa myrskyltä, korkeain honkain välissä, joitten oksain läpi savu voi päästä jotenkin vapaasti kulkemaan, oli kalastajamökki, missä eräs harvoja laivahylystä pelastuneita makasi aamulla. Muutaman tunnin uni oli virkistänyt häntä: hän heräsi ja katseli ihmeissään ympärilleen, kunnes yön kauhut, taistelu aaltojen kanssa ja rannalle joutuminen vähitellen muistuivat hänen mieleensä. Hän katseli ympärilleen iloisena ja kiitollisena nähdessään vaatteensa tulen edessä kuivamassa. Vanha eukko ja keski-ikäinen mies seisoivat niitten vieressä ja näyttivät tarkastelevan kankaan hienoutta ja sille ommeltuja koristuksia.
"Se on varmaa, Rafwel", sanoi eukko, "se oli kuninkaan laivoja, ilmakin oli hyvin kuninkaantapainen…"
"Älä saata minua katumaan, mitä olen tehnyt, äiti". lausui mies tehden torjuvan liikkeen, "äläkä yllytä pahaa henkeäni valloilleen…!"