"Ja jos nyt tuo pahin otaksuma olisi totta", lisäsi Briita rouva, "että näet julkea Tord on antanut salaa vihkiä itsensä Ilianaan ja pitää häntä nyt kätkettynä, niin pysyy setäni sittenkin sanassaan. Pyhä isä Roomassa purkaa kyllä sen rikollisen yhdistyksen ja antaa neitosen pelastajalleen. Ellei tyttö siihen suostu niin kuolkoon, riistäköön henkensä niinkuin pelkäätte hänen tekevän…"
"Niin kuolkoon!" toisti ritari kalveten ja Briita rouva lisäsi: "Sekin parempi, kuin että hän kuuluu toiselle, niin ajattelen ainakin minä."
"Parempi on!" myönsi ritarikin siihen.
* * * * *
Kaikki voimat olivat nyt liikkeessä. Lähenevä aika oli ratkaiseva Ruotsin ja Tanskan kohtalon. Siksi ponnistivatkin molemmat kuninkaat äärettömiin saavuttaakseen päämääränsä. Mutta Tanskan kuninkaan puuhat olivat siinä suhteessa paljoa helpommat. Joka taholla, missä kulkikin, kohtasi hän vain puoluelaisia. Nämät eivät muuta halunneetkaan, kuin yhdistyä vain häneen, toiset salaisemmin toiset julkisemmin, aina sen mukaan, miten kunkin mieli tavotteli joko kunniaa tahi ainoastaan sen varjoa. Kaarlo kuninkaan sitä vastoin täytyi taistella ei ainoastaan ulkonaista, vaan vielä sisällistäkin vihollista vastaan. Ja niinkuin tavallisesti, oli nytkin sisällinen vaarallisempi. Se oli sitä varsinkin sen vuoksi, että kuningas ei voinut erottaa todellisia ystäviä vääristä eikä voinut siis myöskään jälkimäisiä seurastaan poistaa.
On omituista nähdä, miten Kaarlo on muuttunut, kuinka hänen voimansa nyt uinuu aina hymyilevän onnen nukuttamana. Kuningaskruunun loisteessa ei hän ole enää sama, kuin taistellessaan Eerikki kuningasta ja suuria vastustajiaan Eerikki Pukea, Krister Niilonpoikaa ja Niilo Steeninpoikaa vastaan. Hän on nyt ikäänkuin lumottu. Valta on kasvanut, mutta persoonallinen voima vähentynyt. Vaikea on käsittää hänen menettelyään niitä kohtaan, jotka leppymättöminä vastustajina ensin salaisesti sitten yhä julkisemmin valmistavat hänen perikatoaan. Kavaluus kypsyy ja tuottaa jo yhden ja toisen tuloksen näkyviin. Hän näkee kyllä rikoksen, on siitä harmissaan, mutta jättää rikollisen rankaisematta tai jos rankaiseekin, on hän taas heti jälkeenpäin valmis anteeksi antamaan. Ja niin saa myrkyllinen puu kasvaa hänen vierellään. Hän irroittaa siitä kyllä yhden ja toisen kukkasen, mutta runkoa ei riko, ei revi juuria pois. Oliko siihen syynä puuttuva rohkeus tai sydämen hyvyys eli vaikuttiko sen usko omaan voimaan ja valtansa lujuuteen, usko, että hän vain voi kaikessa rauhassa nauttia puolipäivän aurinkopaistetta vähääkään välittämättä niistä voimista, jotka tekivät työtänsä hänen ympärillään?
Kavallus vei Gotlannin häneltä, samoin siepattiin Norjan kruunu hänen päästään ja annettiin Kristianille ja lopulta nostavat kavaltajat julkeasti päänsä itse Ruotsissakin. Silloin, kun sen kärki sattuu rintaan jo, silloin herää hän taas haaveilustaan ja tekee tuon retkensä Skåneen. Mutta sittenkin on salainen vastarinta yhtä voimakas kuin hän itse. Ja huolimatta toimeliaisuudestaan, olisi hän epäilemättä kukistunutkin ellei pelastus olisi tullut suunnalta, jonka hän näytti kokonaan unhottaneen — Ruotsin rahvaan puolelta. Tämä rahvas se aina on ollut Ruotsin sydän ja sen rakkaus on kaikkina aikoina ollut sen kuninkaitten ihanin koristus, heidän onnensa parhain tuki.
Kristian kuningas tunki Länsigöötinmaalle. Skaran Pentti piispa otti hänet avoimin sylin vastaan ja samaten teki Tuure Tuurenpoika Axevallassa. Vastustusta tapaamatta samosi Kristian kuningas sitten Varnhemin luostariin asti, jonne otti pääkortteerinsa. Siellä pidetyssä kokouksessa lupasivat Länsigöötiläiset vannoa hänelle uskollisuutta, ellei Kaarlo kuningas itse saapuisi heille avuksi ennen ensimäistä päivää elokuuta. Kirje kirjoitettiin ja lähetettiin kuninkaalle Tukholmaan. Mutta Kristian ei suostunutkaan marssimaan Tivedenin ylitse, vaan kulki päinvastoin Vetterin ympäri Itägöötinmaalle ottaakseen senkin maakunnan haltuunsa.
Herra Eggert Krummedik teki nyt samalla tavalla kuin herra Tuure Tuurenpoika vähää ennen. Sekä Jönköping että Rumlaborg jätettiin viholliskuninkaalle. Mutta näiden seutujen rahvas oli vienyt pois tai muuten hävittänyt kaikki ruokavarat, niin että vihollinen, Eggert herran ponnistuksista huolimatta oli nälkään kuolemaisillaan. Sen lisäksi kävivät talonpojat tanskalaista vastaan alituista sissisotaa, niin että tämän armeija päivä päivältä pieneni. Kristianin täytyi sentähden jatkaa matkaansa Itägöötinmaalle. Sillä matkalla kohtasi hän talonpoikaisjoukon, joka Holavedenin synkissä metsäseuduissa otti häntä nuolilla ja kirveillä sillä tavalla vastaan, että hänen täytyi mitä kiireimmiten kääntyä takaisin. Ei auttanut, vaikka ritarit olivatkin täysin vakuutettuja, etteivät ruotsalaisraukat uskaltaisi heitä vastaan ottaa, ja vaikka hän itsekin vannoi alasaksan murteellaan: "Ik soll där över in 1,000 dyvels namen!"[2]
Kaiken tämän tapahtuessa kulki Briita rouva uljaana ja onnellisena huoneissaan Örebron linnassa. Ja tuon tuostakin vaihtoi hän salakamarissa miehensä kanssa teräviä pistopuheita. Tämä oli tullut yhä ynseämmäksi ja hiljaisemmaksi, mitä enemmän hänen vaimonsa näytti vilkastuvan ja ottavan osaa elämään.