Ääni, jolla nämät sanat lausuttiin, värisi mielenliikutuksesta. Kysyjä oli epätoivoon langennut mies ja hän oli myös äänestä päättäin valmis ponnistelemaan epätoivoisen hurjalla rohkeudella. Eerikki hengitti kiivaasti. Myös hänet valtasi liikutus ja pimeys sai hänet kauhusta vapisemaan, väsynyt kun oli mielenjännityksestä ja ponnistuksista.
"Elävän Jumalan nimessä, vastaa!" kuului taas ääni. "Jos et henki ole, on elämäsi minun käsissäni … vastaa!"
"En tule vihollisena, vaan ystävänä", sammalsi Eerikki.
"Ystävä!" kaikui ääni pimeässä ja voimakas käsi tarttui Eerikkiä käsivarresta kiinni, "ystävä, sanot, kuka on minun ystäväni ja mistä sellainen tänne tulee…?"
"Tietä, joka on vievä sinutkin vapauteen ja valoon", vastasi Eerikki.
Vanki puristi hänen käsivarttaan voimalla sellaisella, kuin olisi tahtonut katkaista sen siinä paikassa poikki.
"Vapauteen!" huudahti hän, "vapauteen ja valoon…! Puhutko totta … kuka on sinut tänne lähettänyt, mistä olet, kuka on sinut ohjannut seitsenvuotiseen hautaani…"
Mies raukka ei tiennyt uskoako vai epäillä, mitä oli kuullut, ja hänen mielenliikutuksensa oli sitä valtavampi, kun kaikki oli tullut niin yhtäkkiä ja odottamatta. Vuosikausia oli hän tehnyt työtä raivatakseen itselleen tien ulos vapaaseen maailmaan. Ja sitten kuulee hän yhtäkkiä kuiskattavan sanan vapaus, kaikkien toiveittensa päämäärän, josta tähän asti ei ollut uskaltanut muuta kuin uneksia ja rakennella tuulentupia ylläpitääkseen rohkeuttaan ja välttyäkseen epätoivon ja hulluuden kamalasta kuilusta. Tämä todellisuus se huumasi nyt hänet. Hän ei voinut kestää sitä ihanaa taivaallista kirkkautta, joka kuvastui hänen sielunsa silmien eteen ja ympäröi hänet autuuden riemuloistolla.
Hän lankesi polvilleen, tarttui pelastajansa käteen kiinni ja nyyhkytti ääneensä. Varmaankin olisi hän vaipunut alas kiviselle lattialle jollei Eerikki olisi pitänyt häntä kädestä kiinni.
"Puheeni on totta!" virkkoi Eerikki, "vapaa olet, mies raukka, ellei meitä vaan täällä yllätetä…"