Tuure herra puristi hyvästijätöksi ritarin kättä. Hänen täytyi myöntää, että vieraan sanoissa oli perää. Ja epäilemättä oli tämä lausunutkin ne muistuttaakseen hänelle seurauksia, jos unhottaisi lupauksensa ja paljastaisi jotain, mitä hänellä ja ritarilla oli salassa pidettävää.
Jost ritari poistui salakammiosta ja Tuure herra seurasi häntä ritarisaliin, jonne asettui istumaan suuren tammipöydän ääreen komea paraimmalla oluella täytetty hopeakannu edessään. Mennessään heitti Jost vielä terävän, tutkivan silmäyksen isäntäänsä. Sitten tarttui hän lukkoon ja poistui huoneesta rientäen nopein askelin linnanpihalle, jossa tapasi yhden miehistään. Tämä kulki siellä edestakaisin kävellen ja oli jo epäilemättä kauan aikaa odottanut herraansa. Heti hänen luokse saavuttuaan, kysyi Jost, oliko kaikki niinkuin olla piti, ja mies vastasi myöntäen.
"Mutta yksi asia vielä, Jost herra", lisäsi hän. "Äsken juuri saapui tänne läntistä tietä mies ja hän vakuutti, että marski on tulossa linnaan."
"Marski!" huudahti Jost herra kalveten.
"Niin, mutta ei hän tietysti vihollisena tule."
"Hän tulee", lausui Jost herra hetkisen mietittyään, jonka kuluessa hän taas täydellisesti rauhoittui, "hän tulee neuvottelemaan Tuure ritarin kanssa, niinkuin kuningas on käskenyt… Meillä ei siis tällä kertaa ole mitään peljättävää. Mutta pidä kuitenkin hänen miehiään tarkasti silmällä. Kaikissa tapauksissa ratsastamme me täältä jo tänä iltana niinkuin päätetty on. Laita siis hevoset valmiiksi ihan tornin viereen!"
Mies kumarsi ja poistui linnantupaan, mutta ritari jatkoi kulkuansa linnan sisäänvievää käytävää pitkin ja tuli lopulta rappusille, jotka johtivat maanalaisiin huoneisiin.
Täällä avasi hän erään oven ja seisoi heti senjälkeen Iliana Tottin edessä.
Vankikomeroa täällä ei voinut verrata Borgebyn linnan maanalaiseen huoneeseen. Tosin oli täälläkin yhtä ja toista, joka ei tavallisesti vankilaan kuulu. Mutta sittenkin oli se vain vankila kaikessa alastomuudessaan.
Iliana neiti itse oli enemmän haamun kuin ihmisen näköinen. Mutta siitä huolimatta hehkui vielä neitseellinen uljuus hänen otsallansa ja liekehti hänen silmistään ja ritari seisoi ikäänkuin häveten siinä hänen edessänsä, melkeinpä arkana, vaikka tiesikin neidon olevan vallassaan. Pian voitti hän kuitenkin sen arkuutensa ja julkea uhka kuvastui hänen silmissänsä. Viimeinen jalouden ja ihmisyyden kipinä näytti hävinneen hänen rinnastaan.