Tuskallisena väänteli Iliana itseään ritarin jalkain juuressa kohottaen anovasti käsiään häntä kohti.
"Armoa, armoa!" kuiskasi hän vapisevin huulin itsekään oikein tietämättä, mitä teki.
"Jaa tai ei, jalo neiti… Te saatte nyt itse ratkaista kohtalonne!"
"Oi … onko teillä sydän?… Onko ihminen todella synnyttänyt teidät, paatunut hirvittävä mies!" sopersi Iliana.
"Myöntykää, myöntykää vain … ja koko maailman hekkuma ja nautinto on teidän! Myöntykää, Iliana neiti, ja kaikki voidaan peräyttää vielä!"
Hetkinen kului, pitkä, kauhistava hetki. Ahmivin silmin katseli ritari kaunista anojaa jalkainsa juuressa ja uskalsi tuskin hengittää, ettei vain millään tavoin kiiruhtaisi kohtalonsa ratkaisua.
Ilianan pää oli vaipunut alas lattialle ja huulet liikkuivat ikäänkuin sanoja tavotellen, joita ei kuitenkaan mikään ihmiskorva voinut kuulla. Hän ne kumminkin kuuli, joka yksin on väkevä ja voimakas ja joka yksin vain voi auttaa silloin kun ei enää toivoa ole.
Hän oli auttamattomasti kadotettu. Ainoastaan ihme voi hänet enää pelastaa. Mutta sitä ei hän nyt rukoillut, joka hänestä oli sula mahdottomuus. Hän rukoili vain voimaa kestämään ja kärsimään raskaintakin tuskaa. Ja sanat, jotka hän epätoivoa täynnä tällä hetkellä kuiskasi, ne toivat häneen uutta uskallusta.
Hän nousi ylös ja katseli leimuavin silmin kiduttajaansa.
"En myönny!" lausui hän lujalla äänellä. "Ennen kuolema, tulkoon se sitten missä muodossa tahansa!"